Koillismaa

Ilta tunturissa alkoi tummua. Oli aika lähteä leiriin. Juuri kun aloin nostaa siimaa vedestä ja kahlata ylös joesta huomasin, että iso harjus pyörähti pinnassa ja siima kiristyi. Herkkupupaa vietiin kunnolla...

Tämä on rehellinen kertomus kalareissusta Norjan Finnmarkiin juhannusviikolla 2016. Hyppää kyytiin.

Päivä 1: Vihdoin

Palataan ensin alkuun. Reissu käynnistyi sunnuntaina 19. kesäkuuta Oulusta kello 10 aamulla. Tunturisikojen luottoajokki Kia pakattiin kohtalaisen täyteen tavaraa: kaksi rinkkaa, pari telttaa, neljä perhovapaa, kelluntarengas, satoja perhoja ja kaikkea leiriytymiseen ja eräelämään tarvittavaa romua. Ja tietenkin useampi pullo Jaloviinaa. Eteen istahti kaksi hyväntuulista miestä: minä ja ystäväni Antti, jotka olemme tämän tarinan sankarit, kaksi perhokalastusta harrastavaa tunturisikaa.

Pitkä odotus oli päättynyt. Oikeastaan pitäisi palata jonnekin helmikuuhun, jolloin tämän reissun ajankohta lyötiin lukkoon. TJ-laskuria oli pyöritetty alaspäin lukemista 120 ja nyt taulussa seisoi pyöreä nolla. Talvi oli katseltu Norjan karttaa, suunniteltu ja pähkäilty, sidottu perhoja ja haaveiltu suurista harjuksista, taimenista ja rauduista. Kesän kohokohta oli edessä.

Määränpää kartalla: Erämaa Kautokeinon ja Karasjoen välillä. Paikkoja Finnmarkissa riittää ja niitä löytää karttoja tutkimalla. Paperikartta on hyvä olemassa, vaikka reissulla suunnistamiseen toimi mobiilinetti valtaosin hyvin.

Ajoimme suorinta kyytiä Tornioon, jossa Prismasta haettiin tunturia varten evästä. Ruoka on näillä reissuilla kaksipiippuinen asia. Jokainen ylimääräinen ruokapakkaus on lisäpainoa rinkassa. Toisaalta ruoka on tunturissa niitä harvoja mieltä piristäviä asioita, jos tunturi päättää tarjota niskaan paskaa. Ruokaa ihminen tarvitsee tiettävästi myös selviytyäkseen hengissä. Pelkän kalansaannin varaan ei taitavimmankaan perhokalastajan ehkä kannata tunturivaelluksen muonitusta laskea.

Siispä Kian perään pussipastoja ja -patoja, suolaa, voita, papuja, ruisleipää, perunoita, riisiä, sipulia, mummonmuusia, pikapuuroa, teetä, kahvia, sokeria ja pari pahan päivän suklaalevyä. Ja tietenkin voimakasta Koskenlaskijaa (engl. Powerful Toucher of Children.) Varasimme ruokaa niin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta kuten aina sitä tuli mukaan aivan liikaa.

Ensimmäinen päivä päätettiin Muonioon mökille, jossa saunottiin (heitin talviturkin joessa) ja valmistauduttiin maanantaiaamun suureen marssiin. Kaivoimme esiin virvelivehkeet, joilla mökkijoesta irtosikin helpohkosti muutama hauki ja ahven. Nekin paistettiin iltapalaksi ja hyvää oli! Pienehkö kylmän veden hauki on herkullinen paistinkala.

Pientä päivänkorentoa eli surviaista kuoriutui Muoniossa. Perhokalastaja kiinnittää huomion vihertävään takaruumiiseen, ruskeaan thoraxiin ja harmaaseen siipeen!

Jänkäkoirat olivat syönnillään. Hyvää oli voissa paistettuna.

Päivä 2: Suuri marssi

Maanantaina herättiin tihkusateiseen ja koleaan aamuun. Lämpöä lie ollut alle viisi astetta. Aamutoimien jälkeen startattiin kohti Kautokeinoa. Viimeiset ruokatarpeet haettiin Hetasta. Ja laatikollinen keskiolutta tietenkin...

Kohdekylässä ajettiin Kautokeino Villmarkssenteriin, jossa piti suorittaa norjalaisten vaatima ikävin velvollisuus eli kalavehkeiden desinfiointi. Toimenpiteen tarkoitus on estää lohiloisen (Gyrodactylus salaris) leviäminen edelleen, mutta todellinen tarkoitus on rahastaa turistilta reilu parikymppiä. Lohiloinen on toki vakava asia: se on romahduttanut merilohikannat jo neljässäkymmenessä joessa Norjassa. Mutta sen leviämisen estää parhaiten viemällä kamat ja perhot Norjaan kuivina, jolloin loinen on varmasti kuollut. Auton jäänestoaineen näköisen litkun suihkuttaminen vapaan ja perhorasiaan ei auta mitään, mutta perhot se kyllä pilaa. Niinpä kannattaa miettiä, mitä kamppeita antaa desinfiointiin. Ja se Villmarkssenterin ukko muuten puhuu sujuvaa suomea. Luvatkin saa tuolta, mutta me ostimme ne etukäteen netistä.

Toimenpiteen jälkeen matka jatkui useamman kymmentä kilometriä kohteeseen. Keli ei näyttänyt paranemisen merkkejä, mikä johti reissun ensimmäiseen fataaliin virheeseen. Määränpäähämme noin parinkymmenen kilometrin päässä päätiestä olevalle pienehkölle joelle pääsi kahta reittiä. Toinen oli maastoautoura, toinen mönkijäura. Päättelimme, että mönkijäura saattaa olla mennyt sateessa aivan velliksi ja näin päätimme valita isomman uran. Se puolestaan tarkoittaisi sitä, että matka piteni runsaasti.

Pääsimme tien alkupisteelle ja parkkeerasimme Kian tilavalle nurmialueelle. Paikalla oli useita rämäautoja, joita tunturitie ei ilmeisesti ollut järin hellävaraisesti kohdellut. Pakkasimme ruuat ja loput tavarat rinkkoihin. Kaikki ylijäämätila täytettiin tietysti keskioluella, jota saatiin mukaan rapiat toistakymmentä artikkelia. Tässä tehtiin lisää tuttuja virheitä. Molempien rinkat olivat aivan selvästi ylipainoiset, reilusti kaksikymmentä kiloa mieheen. Mutta kun se keskiolut on vaan niin hyvää raskaan tunturipäivän päätteeksi.

Vaelluksen lähtöpaikalla. Huomaa liian isot rinkat ja surkea keli.

Tässä vaiheessa vielä riitti sisua.

Mutta ei auttanut valittaa, siis matkaan. Alkupuoli tiestä oli tietenkin nousupainotteista, oltiinhan menossa tunturiin. Tienpohjan valinta reitiksi näytti heti huonolta, koska se oli jalkapohjille pirun kova kävellä. Ylipainoinen rinkka painoi hartioita. Mukaan otetuista kävelysauvoista oli pieni apu, mutta vain pieni. Päällä olivat tuulihousut, huppari ja kahluutakki, koska oli pirun kylmä ja sataa tihuutti. Sehän tarkoitti sitä, että välittömästi tuli sietämätön hiki. Kiitin itseäni että olin kulkenut koko talven hiihtämässä ja salilla. Muuten tätä ei olisi jaksanut.

Muutaman tunnin vaelluksen jälkeen väistämätön alkoi näyttää selvältä: emme pääsisi ensimmäisenä päivänä perille. Se harmitti tietenkin vietävästi, koska kytö kalalle oli hirveän kova. Ensimmäinen lupapäivä viikon luvasta menisi nyt hukkaan. Päätimme ottaa määränpääksi pienen joen, joka oli hieman yli jänkätaipaleemme puolivälissä. Pääsimme voipuneina sen rantaan, pystytimme leirin ja aloimme särpimään jallua ja kaljaa. Itse joki oli kova pettymys. Sen varrella oli olemattoman kokoinen koski, joka olisi antanut kalastusnautintoa ehkä viideksi minuutiksi. Luusuajärveä ei voinut kalastaa, koska tuuli ei sallinut mitenkään heittämistä. Hiestä läpimärkää kehoa paleli ja suoraan sanoen vitutti. Päätin, että en kasaa vapoja vielä ollenkaan. Vähän lohtua tuli jallusta ja kaljasta ja pataruuasta. Painuin telttaan nukkumaan. Yö oli pirun kylmä. Antti ei saanut unta ja kävi mutkan virpomassa. Ei saanut kyllä kalaakaan. Paska päivä.

Kalja ja pussipasta virkistivät ensimmäisen raskaan vaelluksen jälkeen. Huomaa selän takana oleva Visionin vapaputki.

Päivä 3: Jänkää ja vauraita harjuksia

Kolmantena päivänä herättiin virkein mielin. Tiedossa oli, että tänään varmuudella päästään kalalle. Kelikin oli parempi ja jopa aurinko pilkisteli kumpupilvien välistä. Leirin pakkauksen aikana näimme reissun ensimmäiset kalan tuikit pikkujoen vastarannalla. Pieni harjus siellä aloitteli aamuruokailuaan. Se nosti tietenkin heti perhomiesten mielialaa! Ylitimme joen ja lähdimme suunnistamaan kohti määränpäätämme. Maasto oli pääosin helppokulkuista tunturikanervikkoa, kun pysytteli tunturien eli aivien lakiosissa. Jos erehtyy kävelemään alemmas, saa varautua pusikkoiseen jänkään. Se on vittumaista kulkea se. Täysin ilman soiden ylityksiä näitä reissuja ei pysty tekemään, mutta mitä korkeammalla kävelee, sen parempi.

Vähän aikaa käveltyämme vierellä alkoi siintää suuri järvi, johon kohdejokemme koillisnurkassaan laskisi. Mieltä nosti, kun silminnähden huomasi määränpään lähestyvän. Erään tunturin laelle noustessamme juutuimme hetkeksi suopusikkoon levähdystauolle. Vierestä alkoi kuulua tunturikihujen varoitusvihellyksiä. Selkämme takaa näimme niiden viheltelevän lähestyvälle piekanalle, joita näkyi reissulla lukuisia. Kihut yrittivät häätää haukkaa pois pesiltään. Pian paikalle kaarteli vielä isompi peto: valtava maakotka. Se alkoi äkkiyllättäen ottaa yhteen piekanan kanssa.

Suurten petolintujen kohtaaminen oli reissun hienoin lintunäytelmä. Tunturin lintumaailma on pienipiirteistä eikä välttämättä kovin lajirikasta, mutta muutoin poikkeuksellista ja kiehtovaa. Näimme mainittujen lisäksi ainakin vesipääskyjä, riekkoja, jänkäsirriäisiä, taivaanvuohia, lapinsirkkuja, tunturikiuruja, järripeippoja, pilkkasiipiä ja vaikka mitä muita lajeja. Harmillisen vähän niitä osasi ilman apuvälineitä tunnistaa varsinkaan äänen perusteella. Mieleen jäi se, että varsin monen pohjoisen linnun laulusaundi on hyvin surumielinen, kaihoisan alakuloinen. Eipä se ihmekään ole. Elämä linnuilla ja muilla eläimillä tunturissa on karua, jos se on sitä ihmiselläkin ajoittain.

Pian vastaan tuli ura, jota pitkin alunperin oli suunnitelma vaeltaa. Vastoin arviotamme sitä olisi ollut paljon helpompi kävellä kuin valittua tietä, jos se olisi ollut läheskään tuon kuntoinen koko matkaltaan. Uralta suunnistimme joelle, mutta loppumatka oli kaikkea muuta kuin helppo. Aleneva maasto oli pirunmoista jänkää ja pusikkoa. Välillä heitimme rinkat selästä ja huohotimme jängänlaidassa. Selkäni takaa huomasin yllättäen pusikossa pomppivan ketun. Poikakettu liikkui jängällä kepeästi ja kusaisi mennessään pusikkoon reviirinsä merkiksi. Nostimme rinkat selkään ja jatkoimme ketun jälkiä joen rantaan. Ei ollut askel yhtä kevyt kuin ketunpojalla.

Tämän takia oli parikymmentä kilometriä rinkkoja kannettu...

Siinä se vihdoin oli. Joki solisi kapeana ränninä soiden keskellä. Näki heti kuitenkin, että kyllä tässä kalaa on. Taas oltiin kiperän paikan edessä. Maasto oli niin märkää, että leiripaikan löytäminen oli vaikeaa. Päätimme kahlata joesta yli ja tehdä leirin lähimmälle kuivalle kohdalle ylämaalle. Siinä taas oli se huono puoli, että vedenhakumatkaa kertyi liki ellei ylikin sata metriä. Juoma- ja keittovesiä ei saanut haettua ilman kahluukamppeita, mikä vaikeutti elämää. Juhlistimme perille pääsyä jallulla ja keskioluella ja aloimme ruuanlaittoon. Sitten pääsisi vihdoin kalalle!

Mutta hetkinen. Perille päästessä Antti huomasi, että rinkasta puuttuu toinen vapaputki. Eipä taaskaan niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Antin rinkassa ei ollut samanlaisia käteviä sivupusseja kuin omassani, joihin vapaputket voi sulloa. Niinpä vapaputki oli kadonnut jonnekin matkan varren pusikkoon yhdessä rinkan päälle köytetyn hupparin kanssa. Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Vihdoin koitti kalastuksen hetki. Varustehävikistä huolimatta iloisilla mielin lähdimme kävelemään vajaan kilometrin verran järvelle, josta jokemme sai alkunsa. Joen niska näytti upealta kalapaikalta. Heti alussa oli syvä monttu, jonka suunnittelin aluksi heittäväni. Liikkeellä oli ollut mustaa koskikorentoa ja keli oli jälleen pilvinen ja tummanpuhuva. Niinpä sidoin siiman päähän kuulapäisen nymfin. Perhossa oli punaisesta villalangasta tehty iskupisteperä, kuparilankakierre, musta runko, sähkönsininen thorax ja kultainen kuula. En tarvinnut montaa heittoa, kun jo perhoa vietiin juuri katsomassani niskamontussa ison kiven vieressä. Tunne oli suurenmoinen. Reissun ensimmäinen 43-senttinen harjus antautui pian haaviini ja se otettiin tietenkin ruokakalaksi. Heti ensimmäinen kala jäi vain sentin ennätyksestäni!

Isoa koskikorentoa oli liikenteessä.

Reissun avauskala: 43-senttinen harjus.

Jatkoimme kalastusta, mutta suuria elämyksiä rännimäinen yläosa ei hetkeen tarjonnut. Tulimme lähes alas leirille asti, kun vihdoin silmien edessä aukeni paikka, jollaisista talvi oli haaveiltu. Koski rauhoittui laajaksi ja syväksi suvannoksi, joka oli kuitenkin kokonaisuudessaan rannalta heitettävissä. Pian alkoivat näkyä myös himoitut tuikit. Siispä tuumasta toimeen ja pintureita siiman päähän. Oma pinturikalasuksen aloitukseni meni täysin sähläämiseksi. Liekö syynä olivat ensimmäisen harrin ja iloisen kalastuksen kunniaksi otetut lukuisat kaatoryypyt... Siimat olivat sotkussa pusikoissa ja perhojakin siinä taisi mennä, mutta Anttia onnisti lopulta, kun annoin hänen rauhassa heittää ja koitin kuvailla suorituksia. Muutaman tärppiyrityksen se vaati, mutta pian ensimmäinen harri oli kiinni myös kalakaverilla! Pian tärppejä tuli pari lisää ja sekös vasta ilahdutti, kun haaviin ui nyt myös taimen! Joessamme oli siis muutakin kuin harria.

Antilla vapa taipui alaspäin ja suupielet ylöspäin.

Pieni taimenkin mahtui harjusjokeen. Ja se jäikin ainoaksi...

Pintaperhoherkuttelijan unelma. Tällaisista spoteista sitä unelmoi kylminä talvi-iltoina.

Iloisissa jallunousuissa jatkoimme kalastusta alavirtaan. Joen leveämpi koskipaikka päättyi monttuun, jota katsoin sillä silmällä, että nyt tai ei koskaan. Tuossa on ison kalan paikka! Sidoin siiman päähän Kuusamossa kevään aikana kehittelemäni vesiperhosen pupan, sillä tämän reissun piti olla pupakalastuksen reissu. Pupa on toukkavaihetta seuraava esiaikuinen vesiperhonen, joka nousee pintaan kuoriutumaan aikuiseksi. Useimmissa vesistöissä pupat ovat jopa kalojen pääravintoa: monesti syönnösnäytteen ottava perhokalastaja huomaa kalan vatsalaukun olevan pupia pullollaan. Siispä hyvät pupareseptit ovat perhovesillä kultaa kalliimpia!

Pupa valmiina sukeltamaan koskenalusmonttuun!


Kuusamossa kevään aikana kehittämäni puparesepti ristiytyi reissun aikana Herkkupupaksi! Sen verran hyvin se kaloille kelpasi. Herkkupupan resepti: Käyrä larvakoukku 8-10, lyijylankapainotus Kierre: kuparilanka Takaruumis: oliivi tsekkinymfidubbing Siipiaihiot: vihreä kalvo Jalat: ruskean kukon siikanen Rintakehä: ruskea opossumidubbing Tuntosarvet takaviistoon: Hanhen ruskea biots

Heittelin syvää monttua pupallani keskellä koskea kahdella kivellä tasapainoillen muutaman minuutin ilman tulosta. Nostelin välillä pupaa kohti pintaa kuin se olisi kuoriutumassa. Ilta tunturissa alkoi tummua. Oli aika lähteä leiriin. Juuri kun aloin nostaa siimaa vedestä ja kahlata ylös joesta huomasin, että iso harjus pyörähti pinnassa ja siima kiristyi. Herkkupupaa vietiin kunnolla...

Siiman päässä temppuili oman nelivuotisen perhokalastusurani suurin harjus. Tunne oli fantastinen. Hartaasti kehittelemäni perho petti näin suuren kalan! Oheinen video kertoo kaiken olennaisen jallupäisen kalastajan onnenhetkestä.

Tänä kesänä harjusennätys kirjattiin jälleen kolme senttiä ylös: 47 senttimetriä!

Vihdoinkin leirissä ilo oli ylimmillään. Pitkä vaellus oli antanut sitä, minkä takia sille lähdettiin. Kaksi harjusta ja pieni taimen paistettiin pottujen ja sipulin kera, ja ruoka oli herkullista. Tyytyväisin vatsoin nukkumaan ja kohti keskiviikkopäivää.

Päivä 4: Maailmaa nähnyt pinturiharri

Aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Tästä tulisi herkullinen kalastuspäivä. Ajatuksena oli lähteä kiertelemään yläpuolen järviä, josko niistä löytyisi tuikkivia kaloja, joille tarjota pintaperhoja. Ehkä joukossa olisi se tarunhohtoinen rautukin...

Käppäilimme joen niskalle ja näkymä oli silmiä hivelevä. Järvi oli täysin tyyni ja tuikkeja, isojakin, näkyi siellä täällä jokemme luusuassa. Roplasin kuitenkin ensin niskan montun Herkkupupalla ja niin vain samasta paikasta tälläsi heti harri kiinni. Loistava alku päivälle. Vaihdoin pinturiin ja kävelin varovasti järven rantaan korkeaan polviasentoon. Harjus kiersi rinkiä tuikaten aina välillä pintaan rannan lähellä. Muutama epäonnistunut heitto, sitten perho kalan linjalle ja pam! JOOOOO! -huudahdus pääsi ilmoille, kun järviharri hyväksyi tarjouksen. Kahlasimme niskan toiselle rannalle, jossa myös Anttia onnisti koukuttaa pinturikala. Sitten jatkoimme matkaa järven rantaa mukaillen. Tänäkin päivänä kävelyä kertyi yli kymmenen kilometriä.

Pikkuhiljaa tuuli yltyi vieden tuikit mennessään. Mukavia kalapaikkoja näkyi siellä täällä, mutta tähtäimessämme oli ylempää tuleva laskuoja ja sen niskat ja loppuliu'ut. Juuri ojan löytyessä sää muuttui taas täysin. Pian tulikin vettä kuin aisaa ja pinturikalastuksen sai toviksi unohtaa. Sää kuitenkin rauhoittui taas ja Antin onnistui tartuttaa mukava yli nelikymppinen pintaruokailija.

Antin ensimmäisiä järviharreja. Mukava +40 sentin pullikka.

Nousimme kapeaa laskupuroa ylös, jossa odotti herkullinen niskapaikka. Antti alkoi jo virpoa, mutta minä katselin rauhassa tuikkia odotellen. Sitten sen näin. Niskalla pintoi valtava harjus. Kädet täristen kahlasin heittoetäisyydelle. Olin vaihtanut järville todella ohuen kärjen perukkeeseen, etten säikyttäisi siimalla kaloja. Tämän isomuksen kanssa se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Kala jysäytti heti ensimmäiseen heittoon. Vastaisku tarjosi kuitenkin tyhjää. Siima poikki. Noiduin perkelettä ja sidoin seuraavan perhon. Heitto ja kala otti perhon suuhunsa hyppäämällä. Mutta jälleen löin tyhjää! Mitä helvettiä tämä nyt on, ajattelin ja huomasin siiman jälleen katkenneen. Alkoi vituttaa.

Antti oli juuri saapunut paikalle ja oli hänen vuoronsa yrittää. Liekö tuo kala nyt enää ottaisi, kun rautaa alkoi olla suussa jo enemmän kuin hammaslääkärissä. Vielä mitä. Heti tärppi tarjottuun punaperäiseen vaaleaan pinturiin. Kiinni jäi, mutta irtosi saman tien. Tämä oli kuitenkin ahne harrin porsas. Vielä kerran se otti perhon suuhunsa ja nyt se jäi nalkkiin. Antti uitti kalan haaviin pienen sähläyksen jälkeen ja minäkin tuuletin. Se oli juuri niin iso kuin miltä oli näyttänyt. Reissumme tavoitteena oli ylittää 50 senttiä ja kilon raja harjuksella. Pettymyksen ärräpäät raikuivat jängällä, kun kala oli 49 senttiä pitkä ja painoi 960 grammaa. Pienestä se on joskus kiinni.

Antin enkkaharri oli musta, sillä oli vekkejä kyljessä ja purjeselkäkin oli kahdesta kohtaa rikki. Perhojen perään se oli harvinaisen ahne kaveri.

Saimme samalta niskalta vielä useita hyviä harreja pintureilla, kunnes jatkoimme matkaa vielä ylemmille järville. Tuuli yltyi sen verran kovaksi, että heittäminen muuttui mahdottomaksi. Nyt emme myöskään saaneet nähdä oliko niitä rautuja missään näistä järvistä ja lammista. Rautu ei tietääkseni viihdy samoissa vesissä harjuksen kanssa, joten tilanne näytti melko toivottomalta sen suhteen. Painuimme leiriin ruuan laittoon.

Illalla marssimme vielä jokeamme alavirtaan siitä makeasta pinturipaikasta aloittaen. Illan mittaan molemmat saivat mukavia harreja, mutta vähän alkoi jo kyllästyttää. Alin koski oli leiristä melko kaukana. Vaikka joki oli siinä kohtaa leveä, oli koski vähävetinen liru ja kivet pirun liukkaita. Antti loukkasi jalkaansa liukastuessaan, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Kalaakaan ei enää kuulunut ja mielessä alkoi kypsyä ajatus, että tämä alkaa olla nyt nähty. Illan kohokohdan tarjosi hirvimamma, joka ruokaili läheisellä suolla. Saimme katsella sitä mukavan matkan päästä pitkät tovit. Myös suopöllö saalisteli tunturin yössä.

Päivä 5: Via Dolorosa

Antti lämpeni heti ajatukselleni, että lähdetään heti aamusta kävelemään takaisin Kialle. Tiedossa oli kuitenkin, että matkasta tulisi pitkä ja pirullinen. Tunturisika haastettaisiin nyt toden teolla, vaikka rinkat olivatkin aavistuksen kevyemmät ruuista, jalluista ja kaljoista, joita oltiin pari päivää vähemmiksi nautiskeltu. Matkaan päästiin tuulisessa ja koleassa, siis hyvässä vaellussäässä.

Alkupätkän jängänylitykset olivat odotetun tuskaisia, mutta menivät kuitenkin paremmin kuin tullessa. Takaisin oli helpompi suunnistaa, koska reitti oli nyt tuttu. Tulomatkan välietappi saavutettiin muutamassa tunnissa ja päätimme hengähtää hetken. Antti meni etsimään leiripaikasta vapaputkeaan tuloksetta. Sillä välin minä katselin pikkujoen ainoaan monttuun. Mietin mielessäni, että jos tuossa nyt kala tuikkaa, niin kasaan vavan ja heitän sille pinturia. Saman tien kala kävi pinnassa. Antti tuli paikalle ja pyysin kuvaamaan, josko kala nappaisi. Hieno onnistuminen tallentui videolle.

Matka jatkui ja jatkui vaan. Kymmenkunta kilometriä oli tultu ja tiesimme, että edessä oli vielä toinen samanmoinen ja vähän pidempikin pitkin kivistä ja kovaa tienpohjaa. Tien löytyminen kuitenkin tuotti helpotuksen tunteen, koska enää ei tarvinnut suunnistaa. Pidimme kävellessämme todella kovaa vauhtia. Tulimme yli kolme kilometriä tunnissa, mikä on vaikeassa maastossa +20 kilon rinkka selässä melkoinen tahti.

Jo vähän matkan jälkeen jalkapohjat alkoivat anella armoa. Sitä ei kuitenkaan ollut tulossa ja tietä jäljellä vielä seitsemän kilometriä, kun pidimme jälleen huilia. Söimme taskuista viimeisiä myslipatukoita, joita kannattaa vaelluksille varata nopeaksi energianlähteeksi. Vastaan alkoi tulla juhannuksen viettoon tunturiin tulevia autoilevia ja mönkijöillä ajelevia tunturisikoja. Ylempänä olisi ollut joku tunturihotelli, mutta me teimme reissumme köyhien tapaan.

Viimeisellä taukopaikalla katsottiin, että jäljellä on enää kolme kilometriä. Nyt mennään eikä pidetä enää taukoja! Matkaa oli kuitenkin huomattavasti enemmän, lähempänä 4-5 kilometriä. Vitutti jo todella paljon ja hiki valui noroina naamalla. Kun pikitie alkoi siintää näkyvissä, löin kaiken peliin ja kiristin tahtia. Antti jäi hieman jälkeen, mutta en enää jäänyt odottelemaan. Puhetta ei ollut tullut suusta pitkään aikaan. Ei ollut mitään sanottavaa, pelkkä halu päästä pois. Painoin apinan raivolla alas kovaa rinnettä. Jalkapohjaan tullut rakko muistutti jokaisella askeleella elämän kärsimyksestä.

Vihdoin viimein kello 18.04 rakkaan Kian viininpunainen hehku täytti näkökenttäni. Halusin vain paiskata kivisäkiltä tuntuvan rinkan selästäni ja avata A. Le Coqin, joita oli jäänyt takapenkille. Tietenkään sen juominen ulkona ei ollut mahdollista, sillä ensimmäistä kertaa tällä reissulla meitä odotti todella verenhimoinen sääskiparvi. Niitä oli joka puolella. Luonnollisesti juuri nyt, kun olimme fyysisesti täysin rikki. Noin 24 kilometrin vaellus kesti liki kahdeksan tuntia.

Tunturin pieksemä tunturisika.

Vaelluksen jälkeen oli voittajaolo ja lähdimme ajamaan Kautokeinoon päin. Coopista pikana mukaan ruokatäydennystä ja norjalaista kaljanlitkua. Sitten kohti kartasta katsottua tienvarsijokea, jossa toivon mukaan pitäisi olla tarjolla taimenenkalastusta. Lopputulos oli täysi katastrofi. Pääsimme perille paikkaan, josta löytyi kyllä hyvä parkkipaikka ja hieno leiripaikka. Jälleen meitä odotti tuolla pusikossa miljoonittain sääskiä. Nyt niitä oli oikeasti paljon. En ehkä ole nähnyt noin montaa sääskeä kerralla ikinä, ja minä olen nähnyt aika paljon sääskiä. Lisäksi jokivalintamme osoittautui fiaskoksi. Kyllähän siellä virtasi joki ja hieno joki olikin. Ainoa ongelma oli se, että jyrkän rantatörmän viidakkomaiset pusikot estivät kokonaan kalastamisen. Ei auttanut kuin painua telttaan syömään ja ryyppäämään. Täällä pystyi nippa nappa kusella käymään, kun oli niitä sääskiä...

Päivä 6: Juhannustaimenia!

Aamulla teltta pikavauhtia autoon ja kohti seuraavaa paikkaa, joka yöllä kartasta katsottiin. Kautokeinon Statoililla paskat ja pullakahvit, sitten kohti jokea. Keli kuin morsian, kunnes päästiin pelipaikoille. Jo matkalla rankka sade pieksi Kian tuulilasia ja kauempana salamoi. Sade taukosi hetkeksi, kun parkkeerasimme joen lähelle. Lähdimme ilman kalakamppeita skouttaamaan, että taas ei olisi vastassa vain läpitunkematon pusikko. Onneksi laitoimme sentään takit päälle, sillä muutaman minuutin kävelyn aikana rankkasadekuuro hyökkäsi päälle. Ennen kuin ehdimme autolle tuli jo peukalonpään kokoisia rakeita, jotka sattuivat vaatteidenkin läpi ihoon. Vittu. Menisikö tässä nyt jo kolmas kalapäivä tämän kelin takia?

Istuimme Kiassa ja mietimme niitä näitä. Mieleen juolahti jo ajatus, että ajellaanko Muonioon saunomaan. Sen verran tunturi oli viimeisen vuorokauden aikana keholle ja mielelle antanut runtua. Päätimme kuitenkin odottaa sateen taukoamista, lyödä heti kun mahdollista kahluukamat päälle ja painua joelle, tulkoot vaikka puukkoja. "Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu," Antti ehtikin todeta.

Sade loppuikin ja aloimme toimiin. Keli muuttui itse asiassa melko makeaksi ja aurinkokin näyttäytyi. Jokivarresta paljastui upea, iso koskimaisema. Tässä olisi varmasti taimeniakin! Sidoin siiman päähän mustan itse kutomani Veturimiestä mukailevan striimerin, jossa oli oranssi kuula. Aloin heittää koskipätkän loppuliukua, jossa oli syvä monttu. Pum! Läheltä rantaa jysähti kala kiinni. Tiesin heti, että siiman päässä on taimen, eikä edes ihan pieni. Koska se oli itselleni reissun ensimmäinen, oli housuissa vetelät ja naama vakavana. Tätä ei saisi hukata.

Anttikin saapui paikalle ja huomasi varmaan naamasta, että nyt on tosi kyseessä. Taimen antoi upeat kyydit, mutta väsyttelin sen rauhallisesti. Kala haaviin ja juhannus oli pelastettu!

Tästä ei juhannusfiilis paljon parane.

Kalat eivät olleet isoja, mutta juuri sopivia halsteriin.

Suussa sulavaa.

Huippufiiliksillä lähdin kohti kosken niskaa, joka näytti herkulliselta. Pian sain huutaa Antillekin, että tule tänne, täällä on kalaa. Sateen jälkeinen aurinko laukaisi valtaisan vesiperhoshätsin ja taimenet ilakoivat pupilla hyppimällä! Niskalla näkyi vauraitakin kaloja, ainakin 50-senttisiä.

Kokeilimme pintureita, mutta laihoin tuloksin. Niskavirta oli nopea ja siksi vaikea kalastaa. Kannattaa myös muistaa, että vaikka taimenet hyppisivät, ne eivät välttämättä syö pinnasta aikuisia vesiperhosia, vaan kuoriutuvia pupia kovalla vauhdilla. Sidoinkin jälleen Herkkupupan siimaan. Eipä aikaakaan, kun tärppäsi. Yllätys oli mukava, kun siiman päässä polskikin siika. Se ei ollut kovin iso, joten päästin kalan. En ollut vielä koskaan saanut rannalta kalastaessa siikaa perholla, joten siksi kokemus oli mainio. Jatkoin pupan viskomista niskalle ja pian sitä taas vietiin. Tällä kertaa asialla oli taimen, joka päätyi hieman isomman kaverinsa viereen halsteriin. Myöhemmin tuli vielä kolmas mainitsemisen arvoinen tapahtuma. Olin nähnyt taimenen hyppäävän aivan lähellä kosken alkua niskan lopussa. Päätin yrittää heittää sitä ja onnistuin hyvin. Antti seisoi vieressä ja sanoin hänelle kun näin perhoni uivan täydellisesti, että kohta jytkähtää... Nyt... Ja pam! Niinhän siinä kävikin. Ikävä kyllä kala pysyi vain pari sekuntia, mutta tällaisten hetkien takia rakastan perhokalastusta.

Kalat paistettiin avotulella ja nautittiin pottujen ja sipulin kera. Nyt voi sanoa, että leirissämme oli todellinen juhannusjuhlatunnelma, kun vaikeudet oli voitettu. Illan mittaan meno yltyikin sen verran kovaksi, että meinasi joutua jopa puklua vääntämään jängänlaitaan. Onneksi paha olo kuitenkin talttui. Aiemmin haetut kaljat juotiin viimeiseen pisaraan ja naurettiin kesälle.

Päivä 7: Koskitaimenen krapularvastusta

Jo edellisenä iltana olin tehnyt seuraavalle päivälle suunnitelman. Sitoisin vapaan pitkän perukkeen, siihen tapsin ja perhoiksi vesiperhosen vihreän larvan alas ja ylätapsiin Herkkupupan. Aamu valkeni hikisen aurinkoisena melko hirveässä krapulassa. Tunturisian löyhkä haisi teltassa. Antti oli reippaana poikana hakenut jo puurovedet aamulla koskesta, joten ei muuta kuin murua rinnan alle ja takaisin koskelle. Taimenten hyppiminen jatkui eilisen kaltaisena. Aloitin kalastuksen niskalta ja jatkoin alas koskeen. Vähän väliä oli tapahtumia. Tekniikkani toimi täydellisesti. Ei aikaakaan, kun kaksi kalaa oli tullut ylös alaperholla eli larvalla. Kotvan kuluttua vielä Herkkupupaa purtiin, joten lounaan ruokakalat oli ongittu alle tunnissa.

Olin kuitenkin krapulassa, joten en kaikista huolellisimmalla päällä. Jossain vaiheessa olin sotkenut tapsisysteemini ja hukannut molemmat ottiperhoni puskaan ja jokeen. Vaihtelin perhoja ja raotin sääskihuppuni alla olevia aurinkolasejani, kun päässäni ollut hattu tippui koskeen. Kädet olivat täynnä tavaraa, enkä saanut kunnolla ongittua lakkia takaisin. Alaleuka väpättäen katsoin, kun rakas kalastuslakkini lähti kellumaan kohti Jäämerta. Hattu oli ostettu joskus vuosia, vuosia sitten jollain perhereissulla Haaparannasta. Olin glam rock -aikoinani ommelluttanut äidillä siihen KISS:in Rock And Roll Over -levyn hihamerkin. Nyt kalastusaikoinani lakki oli kovassa käytössä. Viimeiset neljä kesää lakki oli suojellut päätäni verenhimoisilta sääskiltä ja polttavalta auringolta. Olin pistänyt lakkiin lähes kaikki itse sitomani ottiperhot, joten lakin mukana meni valtavasti perhotietoutta. Äiti oli asentanut siihen nyörinkin, jotta se pysyi tuulellakin päässä. Nyt nyöri ei jostain syystä ollut kunnolla leuan alla ja sinne meni lakki koskeen.

RIP kalastuslakki.

Vesiperhosen toukka ja pupa...

Ja aikuinen vesiperhonen.

Vesiperhospersot taimenet.

Hyvästi lakkini ja mukanasi kantamasi perhot.

Iltapäivällä sää näytti tyyntyvän, joten lähdimme ajelemaan ylemmäs eräälle hyvälle järvelle, jota olin aiemmin katsellut. Pumppasimme kelluntarenkaan ja lähdin polskimaan tuikkien toiveessa. Tuuli ei kuitenkaan tyyntynyt vaan päinvastoin yltyi, joten kelluntarengassessio ei tarjonnut tapahtumia saati tuikkivia kaloja. Pääsipähän kuitenkin kokeilemaan. Vielä joskus ongin sillä sen ison tunturijärven raudun.... Tällä reissulla rautu jäi edelleen taruolennoksi minulle.

Kävimme vielä tsekkaamassa yhden tienvarsikosken, jonka antina oli neljä pientä taimenta, kaksi mieheen. Ison kalan näköisiä paikkoja oli, mutta piilossa ne pysyivät. On varmasti niin, että isoa kalaa tulee Finnmarkissakin paremmin jokiin loppukesästä, kun kutu lähenee. Mutta hauskahan noita pieniäkin on pyytää, ja kun alamittojakaan ei ole, niin ruokakalat voi hyvällä omallatunnolla ottaa.

Päivä 8: Siikahan se siellä!

Koitti viimeinen aurinkoinen aamu Norjan Finnmarkissa. Keräsimme leirin kasaan, pakkasimme haisevan tunturisikamobiilin ja läksimme viimeisen kerran mäkeä alas ihailemaan unelmien taimenniskaa. Muonion mökkiväki oli toivonut tuliaisiksi kalaa. Tuollaiset toiveet ovat aina pitkässä kuusessa, mutta onneksemme jälleen kala söi aiempien päivien tapaan.

Herkkupupani alkoivat olla loppuun uitettuja ja osa oli mennyt lakin mukana, joten päätin kalastella larvalla. Sekin tuntui toimivan, sillä pitkään ei kulunut tärppiin. Hitaasta niskavirrasta tarttui kuitenkin tälläkin kertaa yllätyssiika. Sekin veti suun hymyyn, sillä kyseessä oli ennätyssiikani perholla. Kalaa putsatessani sähläsin sen vielä koskeen ja sinne meinasi mennä koko eväkäs. Onneksi Antilla oli kissan refleksit ja hän sukelsi siian perään kaivaen sen vielä ylös kivenkolosta. Mies kastui, mutta siika pelastui.

Jatkoin muutaman heiton ja uitin sitten samaan kohtaan, josta aiempi tärppäsi. Jälleen tuli tukistus ja tällä kertaa vauraampi. Myös nyt siiman päässä oli siika. Olin kalan väsytyksessä erittäin varovainen, etten murtaisi siian hauraita leukoja. Näin nimittäin, että nyt saattaa olla enkkakala taisteluparina. Siika löi pitkään hanttiin, mutta lopulta sain sen haavittua. Kalalle oli kertynyt mittaa 43 senttiä ja painoa 850 grammaa. Se ylitti edellisenä itsenäisyyspäivänä Kuusamosta saamani siian painon muutamalla kymmenellä grammalla. Sain siis viiden minuutin sisään kaksi ennätyssiikaa, nyt myös elämän ennätyksen!

Mutta tunturi antaa ja tunturi ottaa. Ei aikaakaan, kun tärpit jatkuivat. Sain uitettua perhon pitkällä heitolla kauas toiselle rannalle, ja nyt sitä vietiin lujaa. Kala otti kunnon syöksyn alas, eikä nyt ollut kyseessä siika. Ihmeen helpolla se alkoi kuitenkin sitten tulla minua kohti. Kala tuli noin kolmen metrin päähän, enkä koskaan päässyt sitä näkemään. Se lähti vauhdilla kohti samaa poteroa, josta oli tarttunut. Joen puolivälin jälkeen virrasta sinkoutui tyhjä siima ja tunturissa raikasi katkera EI! -huuto. Saatoin juuri menettää ennätyssiikojen jälkeen ennätystaimeneni, joka katkoi siimat terävään kiveen.

Viimeinen kalastuspäivä alkoi loistavasti, mutta vuoristoradan alamäki vei pian pohjalle. Jos suuren kalan karkuutuksessa jotain hyvää on, niin ainakin jäi kytö jälleen seuraavalle reissulle. Sellainen on varmasti luvassa, vaikka taas välillä tuntui, että tällaiseen rääkkiin en lähde enää ikinä.

Illalla reissun paskat pestiin Muonion mökkisaunalla ja illalliseksi syötiin herkullista savusiikaa. Kotiin tultiin taas aika monta kokemusta rikkaampana.