Reissukertomus: Elämäsi on lyhyitä onnen hetkiä matalapaineen seassa – älä anna niiden uida ohi

Myyttinen tunturivesien asukas, rautu, Salvelinus alpinus.

Tämä on kertomus hetkistä. Ohikiitävistä onnen hetkistä, joihin joko tarttuu tai ne uivat matkoihinsa. Hyppää siihen koneeseen, soita se puhelu, pussaa sitä tyttöä, odota sitä tuikkia ja ole valmis... Seuraavaa tilaisuutta ei välttämättä tule. Niin se menee tunturissa, kuten usein elämässä muutenkin.

Vuoden odotus oli jälleen ohitse. Edessä oli kalareissu kauas kaikesta. Minulle reissu oli paljon enemmänkin. Halusin matkata omaan sisimpääni. Takana on rankkoja aikoja ja edessä suuri elämänmuutos. Äidin kuolema, ero, muutto kotikaupunkiin, uusi haastava työ... Viime aikoina elämässä on mennyt vähän liiankin lujaa ja kaipasin pysähtymistä, pääsyä pois sosiaalisen median ja uutisten kuraisista virroista puhtaiden vesien ääreen.

Aloitetaan alusta.

Päivä 1, maanantai, 10. heinäkuuta 2017

Aamu alkoi aikaisella herätyksellä Muoniossa tutulla Gangesjohkan mökillä, jonne minä ja neljä reissukaveria, viisi ehtaa tunturisikaa, olimme kokoontuneet sunnuntaina pitkien taipaleiden päätteeksi. Kutsuttakoon heitä nimillä Myllylä, Mehtälä, Niskala ja Huovinen. Ilta oli saunottu ja tutusteltu maltillisesti juopotellen, sillä osa porukkaa oli uusia tuttavuuksia minulle. Lastasimme valtaisan määrän romua Huovisen asuntoautoon, jonka suunnaksi otimme Kilpisjärven. Sieltä helikopteri kuljettaisi meidät Käsivarren erämaan äärimmäiseen laitaan tarunhohtoiselle Valtijoelle, johon osa porukasta oli hurmaantunut pari vuotta aiemmin. Pääsisin ensimmäistä kertaa yrittämään perholla rautua, joka oli minulle vielä seitsemäntenä harrastusvuonna myyttinen taruolento.

Hönninkäiset pyrkivät jopa asuntoautoon menomatkalla. Se oli hyvä merkki. Siitä sitomaan päikkäriä Lappiin.

Kaikki ei tietenkään mennyt heti alusta lähtien suunnitelman mukaan, sillä asuntoauton pakoputki oli porsinut lähellä Muoniota edellispäivänä. Käsivarren tie oli vieläpä pitkiltä pätkiltä remontissa ja pinnoite revitty auki, joten meno oli melkoista meteliä ja röykkyytystä. Varaosan osto vei sen verran aikaa, että ehtiminen lennolle meni minuuttipeliksi. Kuitenkin hieman ennen kello 14:ää karavaani kurvasi Kilpisjärven rantaan ja pian kopterin lapojen läpätys kuului jo korviin. Saana ja muut tunturit lepäsivät paksun pilviverhon alla, mutta maisemat olivat komeat. En ollut aiemmin käynyt näin pohjoisessa, vaikka Lapin kalareissu oli jo muistaakseni viides tai kuudes vähän laskutavasta riippuen.

Mahanpohjaa kutkutteli, kun kopteri viimein lähti nousuun ja lennätti meidät reilussa vartissa yli lumisten huippujen Valtijoen keskivaiheille.

Kilpisjärven mahtava Saana harmaana maanantaina.

Kyyti kohteessa puuttomalla tunturiylängöllä.

Kopterikyyti mahdollisti sen, että mukaan pystyi ottamaan muun muassa polttopuita ja keissit kaljaa mieheen. Ensimmäiset sihahtivat auki nopeasti, kun kolmen teltan leiri nousi pystyyn harjun alle suojaiseen painanteeseen. Minulla oli oma teltta ja muut nukkuivat pareittain. Omasta teltasta on tunturissa sekä iloa että harmia, minkä reissun myöhemmät vaiheet osoittivat.

Oli aika kasata vavat ja lähteä tutustumaan jokeen hieman ylemmäs yli harjun ja ohi suuren jängän. Perhokelalleni lennähti jostain pieni koskikorento, mikä siunasi ensimmäisen perhovalinnan: mustaa nymfiä kehiin. Sopivan näköinen peli oli vieläpä irronnut rasiassa paikaltaan, joten valinta tuli kuin itsestään. Sidoin tapsiin vielä toisen pienemmän perhon. Ensimmäisen illan valinta oli uusi nymfivapani, kymppijalkainen Visionin Onki nelosluokassa.

Perhovalinta oli tällä selvä.

Z-mutkan yläpuolella hajauduimme koskialueelle niin, että jokaiselle jäi tilaa kalastaa. Helppoa tästä ei tulisi, sen näki heti kättelyssä. Ilma oli viileä ja kovin paljon hyönteistä ei ollut liikkeellä, eikä mitään kaloja näkynyt aluksi. Myllylä tosin oli alempana nähnyt valtavan raudun uivan koskenalusmontussa, kuulin myöhemmin. Kaloja piti alkaa etsiä syvemmistä joen poteroista, joita toki sieltä täältä löysi. Vesi oli hämmentävän kirkasta ja aiemmat reissut ovat opettaneet, että tällaisissa vesissä kalat ovat arkoja ja ranttuja.

Aloin itse ruopata nymfeillä kohtuullisen kovasti virtaavaa nättiä poolia. Noin vartti kului, kunnes kosken toisesta reunasta tuli mukava tälli. Älä ole Myllylän perhossa, rukoilin, sillä tapsiperhona oli kaverin sitoma Killer Bug. Onneksi sentään elämäni ensimmäinen rautu oli ottanut omaan nymfiini. Kyllähän tunne oli jälleen aivan mielettömän hyvä. Toinen tärppi tuli samasta kohdasta keskempää jokea, mutta se jäikin vain tärpiksi eikä kala tarttunut. Oli aika mylviä tovereille tunturisian tuuletusta.

Siinä se lepäsi, elämäni ensimmäinen rautu.

Tunturisian tuuletus ottipaikalla.

Alempana kosken loppuosuus teki mutkan, jossa vesi syöksyi ison kiven vierestä syvänä ja vuolaana kuohuvaan könkääseen laajetakseen sitten kahteen hitaampaan virtaan. Tuossa on ison kalan paikka, näin kun katsoin ison kiven vierustaa. Ja oikeassa olin. Parin heiton jälkeen juttelin tovereille enkä seurannut perhon sukellusta monttuun, kun siimakädessä tuntui tukistus. Vastaiskua tehdessä näin kuinka iso rautu kääntyi takaisin poteroonsa, eikä siihen sen koommin saatu kontaktia. Perkeleen perkele. Näin siinä käy, kun nukkuu onnensa ohi.

Enempää tapahtumia ei ensimmäisestä kalastussessiosta tullut ja saamani kala jäi porukan ainoaksi. Hiljalleen palailimme leiriin nuotiopuuhiin. Paistettu rautu upposi jallun kera sekunneissa tunturisikojen suolistoihin.

Kyllä näissä maisemissa kehtaa pyytää, vaikkei saisikaan. Myllylä sai tästä oman ensimmäisen kalansa seuraavana päivänä.

Raskaat pilvet peittivät jokilaakson, mutta vielä oli iltasession aika. Suuntasimme alemmille koskille ja minä sain osakseni herkullisen leirikosken niskan heittämisen. Vain parilla heitolla parhaalta paikalta juuri vuolaamman osan alusta tärräsi taas vapa. Rautu pysyi kiinni vain muutaman sekunnin ja hyppi itsensä vapauteen. Ovat nämä piru vie viekkaita kaloja. Myllylä ja Niskalakin saivat alempaa pieniä taimenia.

Talsimme jokea alas Maailmanhuipun niskalle, jossa ilta jo hämärtyi ja alkoi tihuuttaa vettä. Koskien niskat ovat aina hyviä paikkoja ja jälleen tuli tälli nymfiin. Nyt taipui vapa sitten jo kunnolla. Tiesin samantien että nyt on iso. Kala sukelsi niskan monttuun ja alkoi väsytystaistelu. Muutamat selvät potkut tuntuivat käsissä asti ja päättelin kalan liikkeistä, että se on varmasti 60-70-senttinen useamman kilon jättiläinen. Koko seurakunta kerääntyi ympärille jännittyneinä katsomaan toimitusta. Niin siinä kävi, että kala väsytti minut. Nelosluokkaiseni osoittautui aivan liian kevyeksi kamppeeksi, eikä kala välittänyt vastuksesta juuri mitään. Se juroi montussa, kunnes parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo pakko antaa välillä hieman painetta. Osoittamatta suuriakaan väsymisen merkkejä tunsin kuinka kala kääntyi, painui alemmas koskeen ja samalla perho sinkoutui ilmaan. Äänekäs VITTU! raikui tunturissa.

Se iso pääsi taas karkuun.


Päivä 2, tiistai
  
Hyvin nukutun telttayön jälkeen aamuaurinko herätti lämmöllään kevyeen krapulaan. Niskala kurkisti tunturisian pesämontun reunalta leirisuvantoon ja ilmoitti seurueelle ihanan näyn: siellä tuikkii. Äkkiä puurot naamaan ja joelle. Edessä oli tilaisuus, jota ei saattaisi hukata. Kokosin pinturikeppini ja lähdin ennen suvantoa tarkastamaan, josko leirikosken niskalla vaikka tuikkisi se eilen minua jallittanut rautu. Ei näkynyt mitään, joten oli rynnittävä pusikkoon tavoittelemaan niitä suvannon tuikkeja. Hiki valui jo norona, kun pääsin pelipaikalle. Pusikossa majaa piteli vesipääsky, joka ei tykänny tunturisiasta ollenkaan. Se piipitti äkäisenä ja laskeutuipa se kerran noin viiden metrin päähän suoraan kalantuikkiin huutamaan minulle, että häivytkös siitä. Olisivatkohan nuo rautuja vai pieniä taimenia, pohdin kun yritin tuloksetta tarjota tuikkeihin pinturia. Heittopaikka oli äärivaikea ja perho tämän tästä selän takana pusikossa. Aina kun sain heitettyä, kalat uivat loitommalle. Kunnes lopulta perhonvaihto auttoi ja pieni musta klinkki kelpasi. Rautu!

Tämä kala pysyi kiinni pitkät tovit, mutta ei tarpeeksi. Pienetkin raudut ovat pirunmoisia tappelijoita ja jälleen korkea hyppy pelasti kalan pälkähästä. Enempää tärppejä en saanut ja tuikit siirtyivät suvannon toiseen reunaan. Luovutin ja lähdin ylemmäs. Hetki oli ja meni taas.

Tätä näkyä minä rakastan.

Muut olivat kaikonneet jonnekin ylös ja toivoin, että saisivatpa edes kaloja. Aurinko porotti lämpimästi ja päätin oikaista läpi jängästä, joka edelliskerralla ylitettiin. Kauempana näkyi potentiaalista suvantoa, joten päätin etsiä tuikkeja. Niin niitä löytyikin aivan mielettömän herkullisesta kahden suvannon välisestä, ehkä 40 metriä pitkästä nivasta. Ainakin kaksi rautua ruokaili aktiivisesti pinnasta. Helpolla ei niidenkään tavoittelu tulisi, sillä edessä oli jälleen miehenkorkuinen tunturipusikko. Kelvollinen heittopaikka nivan keskeltä löytyi kuitenkin ja hiippailin rantaan niin hiljaa kuin osasin. Suuri rautu ui ohitseni läheltä ja tuijotin sitä suu messingillä. Kala huomasi myös tunturisian ja ui etäämmälle jatkamaan pintasyöntiä.

Pohdiskelin tovin heittostrategiaa ja jouduin siirtymään ylemmäs. Ensimmäiset heitot eivät tuoneet tärppiä, vaan kalat siirtyivät takaisin alas säikähdettyään. Ähersin itseni edelliseen paikkaan ja boom, se iso nousi perhoon! Ja ohi. Uusi nousu seuraavalla heitolla! Ja ohi.

Mitä helvettiä nyt taas, istuin turhautuneena pusikkoon sääskien syötäväksi. Sattumalta vilkaisin perhoa, vaikka järkikin sanoo, että se pitäisi jokaisen tärpin jälkeen tarkistaa. Koukku oli saatana mennyt poikki sen aiemman kalan temppuillessa! Ei muuta kuin sitomaan uutta. Onneksi molemmat kalat olivat armollisia ja jatkoivat pintomisia. Seuraava perho kelpasi pienemmälle raudulle. Kala pysyi kiinni hyvin ja lähti sitten uimaan rantaa kohti. Edessä oli uhkaava tilanne, sillä rantapusikko ulottui pitkälle veden ylle. Älä päästä sitä sinne! Mutta sinne pusikon alle kala vain painoi ja oikein solmimalla solmi perukesiimani oksistoon kohtaan, jonka alla vettä oli varmaan kaksi metriä. Kala irrotti perhon suustaan, veti pari kertaa henkeä pinnassa ja vielä kuin vittuillakseen hyppäsi ilmaan ja hävisi syvyyksiin.

Jo nyt on saatana kaloja.

Maani myyneenä leikkasin kastuneen perhon irti ja tuijotin hetken tyhjyyteen. Mitä minä teen?

Päätin sitoa siiman päähän isomman Klinkhåmer Specialin, jonka olin varta vasten sitonut tätä reissua varten. Mielestäni siitä oli tullut niin kelvollinen yksilö, että olin jopa postannut kuvan siitä Instagramiin. Vähän pelotti, että onko perho kuitenkin liian iso näille aroille kaloille.

Klinkhåmer Special – klassikko, eikä syyttä.

Isompi kala jatkoi ihme kyllä kaiken sen tolskaamisen jälkeen pintomista, mutta oli hieman liian kaukana. Pian näin sen tuikkaavan juuri sopivassa kohdassa ja nyt piti heittää. Kala hyväksyi perhoni heti ja nyppäsi sen huuleen elegantilla pyörähdyksellä. Siellä oli.

Muutaman syöksyn otettuaan kala lähti nousemaan nivaa ylös minua kohti ja kun näin minkä kokoinen vastus oli, alkoi todellinen tutina. Tätä älä ryssi. Älä nyt tee sitä virhettä, että tämän ryssit.

Voin kertoa, että tuollainen kiloinenkin rautu antaa älyttömät kyydit. Rautu, toisin kuin vaikka harjus tai siika, on täyttä lihasta, oikea kalojen fitnessguru, ei mikään löllykkä. Siinä vaiheessa, kun kala lähti minusta ylöspäin, pelotti eniten. Kuitenkin se oli kiinni hyvin hieman isommassa koukussa. Väsyttelin kalan hyvin ja lopulta sain uitettua sen haaviini syvällä töyräällä istuen. Paiskasin kalan olan yli ja suurenmoinen tunne valtasi koko kehon. Onnesta ja adrenaliinista täristen verestin kalan ja sihautin Karhun auki.

Täydellinen ottipaikka vaikean pusikon takana.

Reissu oli jo nyt antanut sen, mitä tulin hakemaan. Kala oli 43 senttiä pitkä ja puntari oli jäänyt leiriin, mutta suolistuksen jälkeinen arvio painosta oli ehkä hieman vajaa kilo.

Hymy korvissa lähdin takaisin leiriin suolaamaan kalaa ja säilömään sitä savustuspönttöön. Siirryin vielä virpomaan leirikoskea, kunnes korvaani kantautui mylvintää harjun päältä. Tunturisian kutsuhuuto, josta ei voinut erehtyä. Jännitys tiivistyi. Olivatko muut saaneet kalaa?

Hymyt vain levisivät, kun Myllyläkin löi tiskiin noin 40-senttisen upean kalan. Tarkastimme puhelimien kuvista kalojen saantiajat. Oma kalani oli kuvattu 11.45 ja Myllylän 11.48. Autuaan tietämättöminä olimme siis väsytelleet kaloja samanaikaisesti aika tarkalleen varttia vaille kahdentoista syönnillä.

Jallu virtasi ja tunturisian nauru raikui auringon paahteessa.

Tyytyväinen tunturisika ja mallikappale.

Ilalla syötiin herroiksi savurautua, graavirautua ja rautukeittoa, jonka raati yksimielisesti nimesi parhaaksi kalakeitoksi, jota kukaan oli koskaan syönytkään.

Seuraavana päivänä oli edessä siirtymä, jota varten katsoimme valmiiksi ylityspaikan leirin läheltä. Sitten alkoi sataa... 

Päivä 3, keskiviikko

Tuhnussa kelissä löimme leirin läjään ja aamupalan jälkeen saimme tuskailla sitä, kenen rinkka on raskain. Itse olin lähtenyt reissuun mahdollisimman vähäisin varustein, mutta samaa ei voinut sanoa retkikumppaneista. Viinaakin minulla oli vain pari pulloa, kun taas muilla oli litratolkulla Jallua, minttuviinaa, salmiakkiviinaa, minttu-salmiakkiviinaa, rommia, Jekkua ja sitä rataa. Oli ylimääräistä vaatekertaa, savustuspönttöä ja kaikkea muuta mukavaa, mutta samalla helvetin painavaa.

Sateen nostama vesi yllätti meidät. Eilen katsottu helppo ylitys ei ollutkaan enää niin helppo. Huovinen sanoi että minua näytti vähän jännittävän, kun kosken puolivälissä yritin pysyä rinkka selässä tolpillani. Oikeasti olin kauhuissani. Pelkäsin ihan todella, että koski huuhtoo jonkun mukanaan. Mehtälän horjahtaessa pala nousi kurkkuun, mutta niin vain viimeisetkin pääsivät yli ja matka jatkui.

Mehtälän ja Niskalan lisäksi muutama muukin ystävä oli patikkamatkalla mukana.

Kevyine kantamuksineni painelin tuhnukelissä jänkäin poikki ja mäkiä ylös alas. Maisemat olivat kuin Frodo Reppulilla konsanaan. Reilun kuuden kilometrin patikka tuntui kevyeltä, mitä nyt valtavat hyttysparvet välillä vähän piinasivat ja tietenkin joka paikka oli hiestä märkänä. Kohtasimme pari muutakin porukkaa ja lopulta hyvä leiripaikka löytyi upeiden maisemien takaa. Pussiruuan jälkeen lähdin heti alavirran pusikoihin koluamaan hyviä kalapaikkoja leirikoskesta edempänä. Löysinkin aivan upean spotin, jossa tuikki kaloja. Harjuksia!

Harmikseni olin ottanut mukaan painoperukkeisen nymfivapani, joten pintaperhoilua varten piti alkaa perukkeen vaihtoon. Ennen kuin ehdin heittää, kalat olivat kaikonneet. Menetin jälleen hetkeni töhöilyyn. Tuuli oli rikkonut suvannon pinnan.

Ja sitä tuulta sitten riitti...

Maailmanhuippu on nimensä veroinen kokemus.

Upea spotti, jossa kadotin hetkeni.

Päivä 4, torstai

Keskiviikkoiltana alkanut tuuli yltyi torstaiyöksi vaihtuessa myrskylukemiin. Telttojen liepeet olivat kovilla, kun tunturi alkoi periä saataviaan. Viima tuli vieläpä pohjoisen suunnasta, eli oli pirun kylmä. Torstain aikana teltasta ei ollut mitään asiaa ulos muuta kuin nopealle trangiaruualle vierestä löytyneeseen monttuun.

Makuupussissa pyöriessä oli sitten aikaa miettiä elämää ja syntyjä syviä. Pohdin mikä olen, missä olen ja mitä ehkä haluan olla. Onko elämäni sitä, mitä toivoisin sen olevan? Miten pääsen tämän villin kesän jälkeen enää koskaan kiinni työelämään. Miten kestän ne paineet, jotka tuleva, vastuullinen, äärimmäisen julkinen työ tuo tullessaan? Tulin kai siihen lopputulokseen, että kyllä minä kestän. Kokemukseni, itsevarmuuteni ja taitojeni avulla. Yleensä mihin ryhdynkin, se menee hyvin. Ja ei kai tässä voi valittaa. Elämäni on parempaa, kuin suurimmalla osalla. Mutta onko se silti sitä, mitä haluaisin? Työni on sosiaalista ja julkista, mutta olen itse vetäytyvä, pohdiskeleva ja joskus hiljainenkin. Olen tottunut olemaan yksin. Viihdynkin yksin. Joskus sosiaaliset tilanteet johtavat suunnattomaan ahdistukseen, vaikka useimmiten selviän niistäkin, silloin tällöin jopa nautin. Olen paatunut romantikko, en oikeasti niin kova kuin työni vaatii.

Näitä minä mietin villasukissa hytistessäni.

Mara Ballsin kappale Tuulee soi päässä...

Mietin mennyttä elämää. Menneitä reissuja. Rock-keikkoja. Ulkomaanmatkoja. Ystäviä. Perhettä. Nikkeä tietysti. Muistelin äitiä.

Mietin elämäni naisia. Menetettyä rakkautta. Uutta onnea. Tuleeko mistään mitään? Mitä siitä pitäisi tulla? Onko minusta enää mihinkään pysyvään? Onko koskaan ollutkaan. Haluanko edes sitä. Haluanko siihen oravanpyörään. Olin matkalaisista ainoa poikamies. Muita kaipasivat kotona rakkaat naiset ja lapset. Kaipasiko minua kukaan? Helvetti, kaipasiko minua jopa useampi kuin yksi?

Mietin ensimmäisiä ihastuksia. Mietin niitä hetkiä, joihin en tarttunut. Tai niitä joihin yritin tarttua, mutta tein itsestäni täysin pellen. Villasukissani mietin yhtä villasukkaista tyttöä tuolla jossain kaukana. Mietin suudelmia. Sitä ensimmäistä, yllättävää ja poskettoman romanttista, sekä sitä viimeistä, liian kiireistä.

Lämpenivät siinä muutkin paikat kuin jalat...

Tuuli paiskoi teltan seinämiä pitkälle iltaan, kunnes se hieman helpotti ja toi mukanaan sateen. Oli aika ryömiä ulos mietteistä ja tarttua onkeen. Vielä oli sen verran tuulista, että kalastus oli todella vaikeaa. Mutta saamamies on saamamies. Ronkin sopivan näköistä monttua ja sanoin pojille, että tässä voisi olla. Ja siellä se on! Naarasin montun pohjalta taas mustalla nymfillä 38-harrin ja olihan se mahtavaa sen kymmenien tuntien teltassa rypemisen jälkeen.

Raskaan kelin harjus Valtijoen loppupäästä.

Päivä 5, perjantai

Torstain oli pitänyt olla totaalista kalastushupia, mutta se haave oli haihtunut tunturin tuuliin. Edessä oli jälleen siirtymä. Valtijoki jäisi taakse. Edessä siinsi Poroeno, tuo vauraista harjuksistaan ja pulleista siioistaan tunnettu suurjoki.

Ruokaa ja viinaa oli kulunut siinä määrin, että toinen siirtymä oli koko porukalle hieman kevyempi. Keli jatkui raskaana ja epävakaisena. Sadevesi, sulavat lumet ja pohjoisesta painanut puhuri nostivat jokien pintaa jatkuvasti silmissä. Tiesin, että kalastuksesta tulisi erittäin vaikeaa. Leiripaikka löytyi kivikkoisesta rinteestä nättien kalapaikkojen ääreltä ja ennen illan tuomaa sadetta teltat olivat pystyssä. Teimme torstai-illan harrista keiton jonka jälkeen lähdimme kalaan. Kukaan ei tainnut saada mitään.

Oma sinkkumiehen festaritelttani linttaan poljettuine keppeineen alkoi näyttää sateen ja tuulen pieksämänä väsymisen merkkejä. Yöstä tuli helvetin kylmä. Välillä kävimme myös heittämässä lisää tyhjää poutaisena hetkenä.

Kaikki kamppeet olivat märkiä ja kauhuskenaario toteutui, kun lässähtänyt teltan katto alkoi päästää vettä sisään. Hytisin makuupussissa ja heräilin tämän tästä, mutta selvisin hengissä.

Päivä 6, lauantai

Heräsin palellen ennen muita ja onnekseni huomasin, että keli oli asettunut. Lähdin leirikosken niskalle ja tunsin, että tänään saadaan kalaa. Naapurissamme majaili keskisuomalaisia tunturisikoja, jotka olivat ehtineet ennen minua pelipaikoille. Se tietysti harmitti hieman, mutta raatautin herrasmiehiä jokivarressa. Vaikeaa oli heilläkin ollut, vaikka miesten toiminnasta näki, että kokemusta oli huomattavasti meidän porukkaa enemmän. Kalastus oli aktiivista ja määrätietoista, eikä samanlaista velttoilua ja hosumista. Reissun kokenein konkari sanoi olevansa tunturissa 74:ttä kertaa. Hattu päästä -tason Lapin hulluutta.

Aamusessio ei tarjonnut tapahtumia, mutta lounaan jälkeen keli poutaantui. Luvassa saattoi olla jopa pintaperhokalastusta.

Lähdimme joelle ja naapuriporukka oli jälleen edellä. He olivat virpomassa hyvää spottia tosin ilman mainittavia tuloksia. Jatkoimme Myllylän kanssa hieman alemmas ja näimme auringon pilkahtaessa harjuksen pomppaavan vedessä. Hän yritti ensin, mutta ei saanut kalaa ottiin. Minä vedin happea penkalla ja istuimme siinä sitten miehissä kaunista maisemaa ihastellen.

Eipä aikaakaan, kun harri näyttäytyi uudestaan ja hetkeni oli tullut. Siiman päässä oli Griffith's Gnat -pintaperho, jota Lapinkävijät ovat kehuneet, mutta itse en ollut aiemmin mieltynyt kovin tuohon perhoon. Mieli muuttui, kun harjus imaisi sen kertaheitolla. Hyppiessään kala oli näyttänyt pienemmältä, joten ihmetys oli suuri, kun se rannalla venyttikin mitan pitkälle yli 40 senttiin. Verestyksen jälkeen harjus painoi 970 grammaa. Kilon pulikka pinturilla kaiken tämän vaikeuden jälkeen, ei huono ollenkaan! Nyt olin hetken koittaessa hereillä ja lopputulos oli grillattua harjusta päivälliseksi.

Myllylällä oli senssit kohdillaan: Ottihetki tallentui kuvaan!

Iloinen saamamies.

Mukana oli grillimaustetta, mikä passasi harjuksen kanssa oikein hyvin.

Ilta jatkui kauniina ja hyvä ilma näytti pelastavan reissun. Iltakalastus toi tapahtumia muillekin! Huovinen taisi ällyyttää parikin 40 sentin harrin roikaletta ja myös perhokalastuksessa melko kokematon Mehtälä sai pinturiharrin. Niskala kertoi katselleensa koko viikon minulta mallia ja olikin aivan mahtavaa todistaa, kun mies illan päälle selätti nätin +35-senttisen taimenen tuikista pintaperholla. Alamittainen jatkoi uintiaan, mutta fiilikseen hänkin pääsi.

Saimme päivän mittaan useaan otteeseen myös ihailla vaurasta siian köllykkää, joka uiskenteli erään nivan montun reunassa asentokalana. Hetki koitti myös siian kanssa. Minä en heittänyt, koska olin jo saanut harjukseni aiemmin. Ehkä noin parikiloinen siika kävi tasan kahdesti tuikilla, joihin Huovinen ja Myllylä tarjosivat pintureitaan. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet.

Reissun lopuksi lähtiessä neuvoimme hövelisti isomuksen paikan vielä kalastamaan jääneille Keski-Suomen miehille. Liekö siika jäänyt satimeen? Olisi mukava tietää, jos sattuvat tätä lukemaan.

Huovinen ja Poroenon pinturiharjus.

Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Päivä 7, sunnuntai

Mä tunturilta turpaan sain.

Sunnuntaina heräsin vasen silmä turvonneena puoliksi umpeen. Olisiko aiemman myrskyn heittämä hiekanjyvä jäänyt hiertämään, mutta tuntui siltä, kuin olisin saanut tunturilta turpaan.

Viimeisenä aamuna olikin sitten vaihteeksi aika nauttia tunturin tuulesta. Aivan torstaisiin lukemiin puhuri ei yltänyt, mutta kovaa silti puhkui. Viima teki viimeisen aamun kalastushaaveet tyhjiksi. Kopterin oli määrä noutaa meidät kello 14, mutta lentoaikataulu oli ilmeisesti viivästynyt. Kopterilla tunturiin menevien täytyykin pahimmillaan varautua jopa vuorokausien ylimääräiseen tunturisikailuun, koska kelistä ei voi koskaan mennä takuuseen. Onneksi meidän lentomme myöhästyi vain reilun tunnin, joten kotimatka saattoi alkaa.

Ihmeitä kuitenkin koettiin vielä viimeisinä hetkinä. Naapurin leiriläiset olivat raatailemassa kanssamme toiveissaan saada kuulla tuoreimmat uutiset ja sääennusteet ulkomaailmasta tulevalta kopterikuskilta, kun rantaan ajoi kumivene. Veneestä nousi kolme valtavan kokoista karpaasia, todellisia tunturisikoja. Ei hitto, voiko olla... Kyllä vain, kalastuslupien kyselijä! En ole vielä koskaan vuosien mittaan törmännyt jokivarsilla kyseiseen ihmeeseen, joten monttu levähti auki, kun yksi karpaaseista esitteli itsensä Metsähallituksen erätarkastajaksi. Oli mahtavaa päästä näyttämään luonnollisesti kunnossa olevat luvat ja saada tietous siitä, että näitäkin syrjäisiä vesiä valvotaan.

Kopterin läpättäessä ja tunturihuippujen loitotessa tunnelma oli mahtava. Viikon aikana maailmakin oli pysynyt radallaan. Kopterikuskin mukaan suurimmat uutiset olivat se, että Sebastian Vettel oli nähty Prismassa ja se, että Paavo Väyrynen oli asettunut presidenttiehdokkaaksi, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin suuri uutinen ja täytyyhän formulakuskienkin syödä.

Vaikeuksista huolimatta reissun viimeisen lauantain onnistumiset jättivät kaikille suuhun hyvän maun.

Viimeisinä päivinä alkoi mielessä pyöriä jo suunnitelma ensi kesää varten. Ehkä sille eräälle turkoosille rautujoelle Ruotsin tunturiin....

Reissun isoimmat kalat saanut pääsi etupenkkiin.

Ps. Aiempia reissukertomuksiani voit lukea ainakin täältä, täältä ja täältä.

Pps. Muutan lauantaina Ouluun, joten tämä erittäin epäaktiivinen, löyhästi Koillismaa-aiheinen blogi jää erittäin epämääräisen mittaiselle tauolle.

Reissukertomus: Jallunkatkuisia perkeleitä ja vauraita tärppejä – Finnmark tarjosi vuoristoratamaisia elämyksiä

Ilta tunturissa alkoi tummua. Oli aika lähteä leiriin. Juuri kun aloin nostaa siimaa vedestä ja kahlata ylös joesta huomasin, että iso harjus pyörähti pinnassa ja siima kiristyi. Herkkupupaa vietiin kunnolla...

Tämä on rehellinen kertomus kalareissusta Norjan Finnmarkiin juhannusviikolla 2016. Hyppää kyytiin.

Päivä 1: Vihdoin

Palataan ensin alkuun. Reissu käynnistyi sunnuntaina 19. kesäkuuta Oulusta kello 10 aamulla. Tunturisikojen luottoajokki Kia pakattiin kohtalaisen täyteen tavaraa: kaksi rinkkaa, pari telttaa, neljä perhovapaa, kelluntarengas, satoja perhoja ja kaikkea leiriytymiseen ja eräelämään tarvittavaa romua. Ja tietenkin useampi pullo Jaloviinaa. Eteen istahti kaksi hyväntuulista miestä: minä ja ystäväni Antti, jotka olemme tämän tarinan sankarit, kaksi perhokalastusta harrastavaa tunturisikaa.

Pitkä odotus oli päättynyt. Oikeastaan pitäisi palata jonnekin helmikuuhun, jolloin tämän reissun ajankohta lyötiin lukkoon. TJ-laskuria oli pyöritetty alaspäin lukemista 120 ja nyt taulussa seisoi pyöreä nolla. Talvi oli katseltu Norjan karttaa, suunniteltu ja pähkäilty, sidottu perhoja ja haaveiltu suurista harjuksista, taimenista ja rauduista. Kesän kohokohta oli edessä.

Määränpää kartalla: Erämaa Kautokeinon ja Karasjoen välillä. Paikkoja Finnmarkissa riittää ja niitä löytää karttoja tutkimalla. Paperikartta on hyvä olemassa, vaikka reissulla suunnistamiseen toimi mobiilinetti valtaosin hyvin.

Ajoimme suorinta kyytiä Tornioon, jossa Prismasta haettiin tunturia varten evästä. Ruoka on näillä reissuilla kaksipiippuinen asia. Jokainen ylimääräinen ruokapakkaus on lisäpainoa rinkassa. Toisaalta ruoka on tunturissa niitä harvoja mieltä piristäviä asioita, jos tunturi päättää tarjota niskaan paskaa. Ruokaa ihminen tarvitsee tiettävästi myös selviytyäkseen hengissä. Pelkän kalansaannin varaan ei taitavimmankaan perhokalastajan ehkä kannata tunturivaelluksen muonitusta laskea.

Siispä Kian perään pussipastoja ja -patoja, suolaa, voita, papuja, ruisleipää, perunoita, riisiä, sipulia, mummonmuusia, pikapuuroa, teetä, kahvia, sokeria ja pari pahan päivän suklaalevyä. Ja tietenkin voimakasta Koskenlaskijaa (engl. Powerful Toucher of Children.) Varasimme ruokaa niin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta kuten aina sitä tuli mukaan aivan liikaa.

Ensimmäinen päivä päätettiin Muonioon mökille, jossa saunottiin (heitin talviturkin joessa) ja valmistauduttiin maanantaiaamun suureen marssiin. Kaivoimme esiin virvelivehkeet, joilla mökkijoesta irtosikin helpohkosti muutama hauki ja ahven. Nekin paistettiin iltapalaksi ja hyvää oli! Pienehkö kylmän veden hauki on herkullinen paistinkala.

Pientä päivänkorentoa eli surviaista kuoriutui Muoniossa. Perhokalastaja kiinnittää huomion vihertävään takaruumiiseen, ruskeaan thoraxiin ja harmaaseen siipeen!

Jänkäkoirat olivat syönnillään. Hyvää oli voissa paistettuna.

Päivä 2: Suuri marssi

Maanantaina herättiin tihkusateiseen ja koleaan aamuun. Lämpöä lie ollut alle viisi astetta. Aamutoimien jälkeen startattiin kohti Kautokeinoa. Viimeiset ruokatarpeet haettiin Hetasta. Ja laatikollinen keskiolutta tietenkin...


Kohdekylässä ajettiin Kautokeino Villmarkssenteriin, jossa piti suorittaa norjalaisten vaatima ikävin velvollisuus eli kalavehkeiden desinfiointi. Toimenpiteen tarkoitus on estää lohiloisen (Gyrodactylus salaris) leviäminen edelleen, mutta todellinen tarkoitus on rahastaa turistilta reilu parikymppiä. Lohiloinen on toki vakava asia: se on romahduttanut merilohikannat jo neljässäkymmenessä joessa Norjassa. Mutta sen leviämisen estää parhaiten viemällä kamat ja perhot Norjaan kuivina, jolloin loinen on varmasti kuollut. Auton jäänestoaineen näköisen litkun suihkuttaminen vapaan ja perhorasiaan ei auta mitään, mutta perhot se kyllä pilaa. Niinpä kannattaa miettiä, mitä kamppeita antaa desinfiointiin. Ja se Villmarkssenterin ukko muuten puhuu sujuvaa suomea. Luvatkin saa tuolta, mutta me ostimme ne etukäteen netistä.


Toimenpiteen jälkeen matka jatkui useamman kymmentä kilometriä kohteeseen. Keli ei näyttänyt paranemisen merkkejä, mikä johti reissun ensimmäiseen fataaliin virheeseen. Määränpäähämme noin parinkymmenen kilometrin päässä päätiestä olevalle pienehkölle joelle pääsi kahta reittiä. Toinen oli maastoautoura, toinen mönkijäura. Päättelimme, että mönkijäura saattaa olla mennyt sateessa aivan velliksi ja näin päätimme valita isomman uran. Se puolestaan tarkoittaisi sitä, että matka piteni runsaasti.

Pääsimme tien alkupisteelle ja parkkeerasimme Kian tilavalle nurmialueelle. Paikalla oli useita rämäautoja, joita tunturitie ei ilmeisesti ollut järin hellävaraisesti kohdellut. Pakkasimme ruuat ja loput tavarat rinkkoihin. Kaikki ylijäämätila täytettiin tietysti keskioluella, jota saatiin mukaan rapiat toistakymmentä artikkelia. Tässä tehtiin lisää tuttuja virheitä. Molempien rinkat olivat aivan selvästi ylipainoiset, reilusti kaksikymmentä kiloa mieheen. Mutta kun se keskiolut on vaan niin hyvää raskaan tunturipäivän päätteeksi.

Vaelluksen lähtöpaikalla. Huomaa liian isot rinkat ja surkea keli.

Tässä vaiheessa vielä riitti sisua.

Mutta ei auttanut valittaa, siis matkaan. Alkupuoli tiestä oli tietenkin nousupainotteista, oltiinhan menossa tunturiin. Tienpohjan valinta reitiksi näytti heti huonolta, koska se oli jalkapohjille pirun kova kävellä. Ylipainoinen rinkka painoi hartioita. Mukaan otetuista kävelysauvoista oli pieni apu, mutta vain pieni. Päällä olivat tuulihousut, huppari ja kahluutakki, koska oli pirun kylmä ja sataa tihuutti. Sehän tarkoitti sitä, että välittömästi tuli sietämätön hiki. Kiitin itseäni että olin kulkenut koko talven hiihtämässä ja salilla. Muuten tätä ei olisi jaksanut.

Muutaman tunnin vaelluksen jälkeen väistämätön alkoi näyttää selvältä: emme pääsisi ensimmäisenä päivänä perille. Se harmitti tietenkin vietävästi, koska kytö kalalle oli hirveän kova. Ensimmäinen lupapäivä viikon luvasta menisi nyt hukkaan. Päätimme ottaa määränpääksi pienen joen, joka oli hieman yli jänkätaipaleemme puolivälissä. Pääsimme voipuneina sen rantaan, pystytimme leirin ja aloimme särpimään jallua ja kaljaa.  Itse joki oli kova pettymys. Sen varrella oli olemattoman kokoinen koski, joka olisi antanut kalastusnautintoa ehkä viideksi minuutiksi. Luusuajärveä ei voinut kalastaa, koska tuuli ei sallinut mitenkään heittämistä. Hiestä läpimärkää kehoa paleli ja suoraan sanoen vitutti. Päätin, että en kasaa vapoja vielä ollenkaan. Vähän lohtua tuli jallusta ja kaljasta ja pataruuasta. Painuin telttaan nukkumaan. Yö oli pirun kylmä. Antti ei saanut unta ja kävi mutkan virpomassa. Ei saanut kyllä kalaakaan. Paska päivä.

Kalja ja pussipasta virkistivät ensimmäisen raskaan vaelluksen jälkeen. Huomaa selän takana oleva Visionin vapaputki.

Päivä 3: Jänkää ja vauraita harjuksia

Kolmantena päivänä herättiin virkein mielin. Tiedossa oli, että tänään varmuudella päästään kalalle. Kelikin oli parempi ja jopa aurinko pilkisteli kumpupilvien välistä. Leirin pakkauksen aikana näimme reissun ensimmäiset kalan tuikit pikkujoen vastarannalla. Pieni harjus siellä aloitteli aamuruokailuaan. Se nosti tietenkin heti perhomiesten mielialaa! Ylitimme joen ja lähdimme suunnistamaan kohti määränpäätämme. Maasto oli pääosin helppokulkuista tunturikanervikkoa, kun pysytteli tunturien eli aivien lakiosissa. Jos erehtyy kävelemään alemmas, saa varautua pusikkoiseen jänkään. Se on vittumaista kulkea se. Täysin ilman soiden ylityksiä näitä reissuja ei pysty tekemään, mutta mitä korkeammalla kävelee, sen parempi.

Vähän aikaa käveltyämme vierellä alkoi siintää suuri järvi, johon kohdejokemme koillisnurkassaan laskisi. Mieltä nosti, kun silminnähden huomasi määränpään lähestyvän. Erään tunturin laelle noustessamme juutuimme hetkeksi suopusikkoon levähdystauolle. Vierestä alkoi kuulua tunturikihujen varoitusvihellyksiä. Selkämme takaa näimme niiden viheltelevän lähestyvälle piekanalle, joita näkyi reissulla lukuisia. Kihut yrittivät häätää haukkaa pois pesiltään. Pian paikalle kaarteli vielä isompi peto: valtava maakotka. Se alkoi äkkiyllättäen ottaa yhteen piekanan kanssa.

Suurten petolintujen kohtaaminen oli reissun hienoin lintunäytelmä. Tunturin lintumaailma on pienipiirteistä eikä välttämättä kovin lajirikasta, mutta muutoin poikkeuksellista ja kiehtovaa. Näimme mainittujen lisäksi ainakin vesipääskyjä, riekkoja, jänkäsirriäisiä, taivaanvuohia, lapinsirkkuja, tunturikiuruja, järripeippoja, pilkkasiipiä ja vaikka mitä muita lajeja. Harmillisen vähän niitä osasi ilman apuvälineitä tunnistaa varsinkaan äänen perusteella. Mieleen jäi se, että varsin monen pohjoisen linnun laulusaundi on hyvin surumielinen, kaihoisan alakuloinen. Eipä se ihmekään ole. Elämä linnuilla ja muilla eläimillä tunturissa on karua, jos se on sitä ihmiselläkin ajoittain.

Pian vastaan tuli ura, jota pitkin alunperin oli suunnitelma vaeltaa. Vastoin arviotamme sitä olisi ollut paljon helpompi kävellä kuin valittua tietä, jos se olisi ollut läheskään tuon kuntoinen koko matkaltaan. Uralta suunnistimme joelle, mutta loppumatka oli kaikkea muuta kuin helppo. Aleneva maasto oli pirunmoista jänkää ja pusikkoa. Välillä heitimme rinkat selästä ja huohotimme jängänlaidassa. Selkäni takaa huomasin yllättäen pusikossa pomppivan ketun. Poikakettu liikkui jängällä kepeästi ja kusaisi mennessään pusikkoon reviirinsä merkiksi. Nostimme rinkat selkään ja jatkoimme ketun jälkiä joen rantaan. Ei ollut askel yhtä kevyt kuin ketunpojalla.

Tämän takia oli parikymmentä kilometriä rinkkoja kannettu...

Siinä se vihdoin oli. Joki solisi kapeana ränninä soiden keskellä. Näki heti kuitenkin, että kyllä tässä kalaa on. Taas oltiin kiperän paikan edessä. Maasto oli niin märkää, että leiripaikan löytäminen oli vaikeaa. Päätimme kahlata joesta yli ja tehdä leirin lähimmälle kuivalle kohdalle ylämaalle. Siinä taas oli se huono puoli, että vedenhakumatkaa kertyi liki ellei ylikin sata metriä. Juoma- ja keittovesiä ei saanut haettua ilman kahluukamppeita, mikä vaikeutti elämää. Juhlistimme perille pääsyä jallulla ja keskioluella ja aloimme ruuanlaittoon. Sitten pääsisi vihdoin kalalle!

Mutta hetkinen. Perille päästessä Antti huomasi, että rinkasta puuttuu toinen vapaputki. Eipä taaskaan niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Antin rinkassa ei ollut samanlaisia käteviä sivupusseja kuin omassani, joihin vapaputket voi sulloa. Niinpä vapaputki oli kadonnut jonnekin matkan varren pusikkoon yhdessä rinkan päälle köytetyn hupparin kanssa. Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Vihdoin koitti kalastuksen hetki. Varustehävikistä huolimatta iloisilla mielin lähdimme kävelemään vajaan kilometrin verran järvelle, josta jokemme sai alkunsa. Joen niska näytti upealta kalapaikalta. Heti alussa oli syvä monttu, jonka suunnittelin aluksi heittäväni. Liikkeellä oli ollut mustaa koskikorentoa ja keli oli jälleen pilvinen ja tummanpuhuva. Niinpä sidoin siiman päähän kuulapäisen nymfin. Perhossa oli punaisesta villalangasta tehty iskupisteperä, kuparilankakierre, musta runko, sähkönsininen thorax ja kultainen kuula. En tarvinnut montaa heittoa, kun jo perhoa vietiin juuri katsomassani niskamontussa ison kiven vieressä. Tunne oli suurenmoinen. Reissun ensimmäinen 43-senttinen harjus antautui pian haaviini ja se otettiin tietenkin ruokakalaksi. Heti ensimmäinen kala jäi vain sentin ennätyksestäni!

Isoa koskikorentoa oli liikenteessä.

Reissun avauskala: 43-senttinen harjus.

Jatkoimme kalastusta, mutta suuria elämyksiä rännimäinen yläosa ei hetkeen tarjonnut. Tulimme lähes alas leirille asti, kun vihdoin silmien edessä aukeni paikka, jollaisista talvi oli haaveiltu. Koski rauhoittui laajaksi ja syväksi suvannoksi, joka oli kuitenkin kokonaisuudessaan rannalta heitettävissä. Pian alkoivat näkyä myös himoitut tuikit. Siispä tuumasta toimeen ja pintureita siiman päähän. Oma pinturikalasuksen aloitukseni meni täysin sähläämiseksi. Liekö syynä olivat ensimmäisen harrin ja iloisen kalastuksen kunniaksi otetut lukuisat kaatoryypyt... Siimat olivat sotkussa pusikoissa ja perhojakin siinä taisi mennä, mutta Anttia onnisti lopulta, kun annoin hänen rauhassa heittää ja koitin kuvailla suorituksia. Muutaman tärppiyrityksen se vaati, mutta pian ensimmäinen harri oli kiinni myös kalakaverilla! Pian tärppejä tuli pari lisää ja sekös vasta ilahdutti, kun haaviin ui nyt myös taimen! Joessamme oli siis muutakin kuin harria.

Antilla vapa taipui alaspäin ja suupielet ylöspäin.

Pieni taimenkin mahtui harjusjokeen. Ja se jäikin ainoaksi...

Pintaperhoherkuttelijan unelma. Tällaisista spoteista sitä unelmoi kylminä talvi-iltoina.

Iloisissa jallunousuissa jatkoimme kalastusta alavirtaan. Joen leveämpi koskipaikka päättyi monttuun, jota katsoin sillä silmällä, että nyt tai ei koskaan. Tuossa on ison kalan paikka! Sidoin siiman päähän Kuusamossa kevään aikana kehittelemäni vesiperhosen pupan, sillä tämän reissun piti olla pupakalastuksen reissu. Pupa on toukkavaihetta seuraava esiaikuinen vesiperhonen, joka nousee pintaan kuoriutumaan aikuiseksi. Useimmissa vesistöissä pupat ovat jopa kalojen pääravintoa: monesti syönnösnäytteen ottava perhokalastaja huomaa kalan vatsalaukun olevan pupia pullollaan. Siispä hyvät pupareseptit ovat perhovesillä kultaa kalliimpia!

Pupa valmiina sukeltamaan koskenalusmonttuun!

Kuusamossa kevään aikana kehittämäni puparesepti ristiytyi reissun aikana Herkkupupaksi! Sen verran hyvin se kaloille kelpasi.

Herkkupupan resepti:
Käyrä larvakoukku 8-10, lyijylankapainotus
Kierre: kuparilanka
Takaruumis: oliivi tsekkinymfidubbing
Siipiaihiot: vihreä kalvo
Jalat: ruskean kukon siikanen
Rintakehä: ruskea opossumidubbing
Tuntosarvet takaviistoon: Hanhen ruskea biots

Heittelin syvää monttua pupallani keskellä koskea kahdella kivellä tasapainoillen muutaman minuutin ilman tulosta. Nostelin välillä pupaa kohti pintaa kuin se olisi kuoriutumassa. Ilta tunturissa alkoi tummua. Oli aika lähteä leiriin. Juuri kun aloin nostaa siimaa vedestä ja kahlata ylös joesta huomasin, että iso harjus pyörähti pinnassa ja siima kiristyi. Herkkupupaa vietiin kunnolla...

Siiman päässä temppuili oman nelivuotisen perhokalastusurani suurin harjus. Tunne oli fantastinen. Hartaasti kehittelemäni perho petti näin suuren kalan! Oheinen video kertoo kaiken olennaisen jallupäisen kalastajan onnenhetkestä.

 

Tänä kesänä harjusennätys kirjattiin jälleen kolme senttiä ylös: 47 senttimetriä!

Vihdoinkin leirissä ilo oli ylimmillään. Pitkä vaellus oli antanut sitä, minkä takia sille lähdettiin. Kaksi harjusta ja pieni taimen paistettiin pottujen ja sipulin kera, ja ruoka oli herkullista. Tyytyväisin vatsoin nukkumaan ja kohti keskiviikkopäivää.

Päivä 4: Maailmaa nähnyt pinturiharri

Aamu valkeni tyynenä ja aurinkoisena. Tästä tulisi herkullinen kalastuspäivä. Ajatuksena oli lähteä kiertelemään yläpuolen järviä, josko niistä löytyisi tuikkivia kaloja, joille tarjota pintaperhoja. Ehkä joukossa olisi se tarunhohtoinen rautukin...


Käppäilimme joen niskalle ja näkymä oli silmiä hivelevä. Järvi oli täysin tyyni ja tuikkeja, isojakin, näkyi siellä täällä jokemme luusuassa. Roplasin kuitenkin ensin niskan montun Herkkupupalla ja niin vain samasta paikasta tälläsi heti harri kiinni. Loistava alku päivälle. Vaihdoin pinturiin ja kävelin varovasti järven rantaan korkeaan polviasentoon. Harjus kiersi rinkiä tuikaten aina välillä pintaan rannan lähellä. Muutama epäonnistunut heitto, sitten perho kalan linjalle ja pam! JOOOOO! -huudahdus pääsi ilmoille, kun järviharri hyväksyi tarjouksen. Kahlasimme niskan toiselle rannalle, jossa myös Anttia onnisti koukuttaa pinturikala. Sitten jatkoimme matkaa järven rantaa mukaillen. Tänäkin päivänä kävelyä kertyi yli kymmenen kilometriä.

Pikkuhiljaa tuuli yltyi vieden tuikit mennessään. Mukavia kalapaikkoja näkyi siellä täällä, mutta tähtäimessämme oli ylempää tuleva laskuoja ja sen niskat ja loppuliu'ut. Juuri ojan löytyessä sää muuttui taas täysin. Pian tulikin vettä kuin aisaa ja pinturikalastuksen sai toviksi unohtaa. Sää kuitenkin rauhoittui taas ja Antin onnistui tartuttaa mukava yli nelikymppinen pintaruokailija.

Antin ensimmäisiä järviharreja. Mukava +40 sentin pullikka.

Nousimme kapeaa laskupuroa ylös, jossa odotti herkullinen niskapaikka. Antti alkoi jo virpoa, mutta minä katselin rauhassa tuikkia odotellen. Sitten sen näin. Niskalla pintoi valtava harjus. Kädet täristen kahlasin heittoetäisyydelle. Olin vaihtanut järville todella ohuen kärjen perukkeeseen, etten säikyttäisi siimalla kaloja. Tämän isomuksen kanssa se osoittautui huonoksi ratkaisuksi. Kala jysäytti heti ensimmäiseen heittoon. Vastaisku tarjosi kuitenkin tyhjää. Siima poikki. Noiduin perkelettä ja sidoin seuraavan perhon. Heitto ja kala otti perhon suuhunsa hyppäämällä. Mutta jälleen löin tyhjää! Mitä helvettiä tämä nyt on, ajattelin ja huomasin siiman jälleen katkenneen. Alkoi vituttaa.

Antti oli juuri saapunut paikalle ja oli hänen vuoronsa yrittää. Liekö tuo kala nyt enää ottaisi, kun rautaa alkoi olla suussa jo enemmän kuin hammaslääkärissä. Vielä mitä. Heti tärppi tarjottuun punaperäiseen vaaleaan pinturiin. Kiinni jäi, mutta irtosi saman tien. Tämä oli kuitenkin ahne harrin porsas. Vielä kerran se otti perhon suuhunsa ja nyt se jäi nalkkiin. Antti uitti kalan haaviin pienen sähläyksen jälkeen ja minäkin tuuletin. Se oli juuri niin iso kuin miltä oli näyttänyt. Reissumme tavoitteena oli ylittää 50 senttiä ja kilon raja harjuksella. Pettymyksen ärräpäät raikuivat jängällä, kun kala oli 49 senttiä pitkä ja painoi 960 grammaa. Pienestä se on joskus kiinni.

Antin enkkaharri oli musta, sillä oli vekkejä kyljessä ja purjeselkäkin oli kahdesta kohtaa rikki. Perhojen perään se oli harvinaisen ahne kaveri.

Saimme samalta niskalta vielä useita hyviä harreja pintureilla, kunnes jatkoimme matkaa vielä ylemmille järville. Tuuli yltyi sen verran kovaksi, että heittäminen muuttui mahdottomaksi. Nyt emme myöskään saaneet nähdä oliko niitä rautuja missään näistä järvistä ja lammista. Rautu ei tietääkseni viihdy samoissa vesissä harjuksen kanssa, joten tilanne näytti melko toivottomalta sen suhteen. Painuimme leiriin ruuan laittoon.

Illalla marssimme vielä jokeamme alavirtaan siitä makeasta pinturipaikasta aloittaen. Illan mittaan molemmat saivat mukavia harreja, mutta vähän alkoi jo kyllästyttää. Alin koski oli leiristä melko kaukana. Vaikka joki oli siinä kohtaa leveä, oli koski vähävetinen liru ja kivet pirun liukkaita. Antti loukkasi jalkaansa liukastuessaan, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Kalaakaan ei enää kuulunut ja mielessä alkoi kypsyä ajatus, että tämä alkaa olla nyt nähty. Illan kohokohdan tarjosi hirvimamma, joka ruokaili läheisellä suolla. Saimme katsella sitä mukavan matkan päästä pitkät tovit. Myös suopöllö saalisteli tunturin yössä.

Päivä 5: Via Dolorosa

Antti lämpeni heti ajatukselleni, että lähdetään heti aamusta kävelemään takaisin Kialle. Tiedossa oli kuitenkin, että matkasta tulisi pitkä ja pirullinen. Tunturisika haastettaisiin nyt toden teolla, vaikka rinkat olivatkin aavistuksen kevyemmät ruuista, jalluista ja kaljoista, joita oltiin pari päivää vähemmiksi nautiskeltu. Matkaan päästiin tuulisessa ja koleassa, siis hyvässä vaellussäässä.


Alkupätkän jängänylitykset olivat odotetun tuskaisia, mutta menivät kuitenkin paremmin kuin tullessa. Takaisin oli helpompi suunnistaa, koska reitti oli nyt tuttu. Tulomatkan välietappi saavutettiin muutamassa tunnissa ja päätimme hengähtää hetken. Antti meni etsimään leiripaikasta vapaputkeaan tuloksetta. Sillä välin minä katselin pikkujoen ainoaan monttuun. Mietin mielessäni, että jos tuossa nyt kala tuikkaa, niin kasaan vavan ja heitän sille pinturia. Saman tien kala kävi pinnassa. Antti tuli paikalle ja pyysin kuvaamaan, josko kala nappaisi. Hieno onnistuminen tallentui videolle.

Matka jatkui ja jatkui vaan. Kymmenkunta kilometriä oli tultu ja tiesimme, että edessä oli vielä toinen samanmoinen ja vähän pidempikin pitkin kivistä ja kovaa tienpohjaa. Tien löytyminen kuitenkin tuotti helpotuksen tunteen, koska enää ei tarvinnut suunnistaa. Pidimme kävellessämme todella kovaa vauhtia. Tulimme yli kolme kilometriä tunnissa, mikä on vaikeassa maastossa +20 kilon rinkka selässä melkoinen tahti.

Jo vähän matkan jälkeen jalkapohjat alkoivat anella armoa. Sitä ei kuitenkaan ollut tulossa ja tietä jäljellä vielä seitsemän kilometriä, kun pidimme jälleen huilia. Söimme taskuista viimeisiä myslipatukoita, joita kannattaa vaelluksille varata nopeaksi energianlähteeksi. Vastaan alkoi tulla juhannuksen viettoon tunturiin tulevia autoilevia ja mönkijöillä ajelevia tunturisikoja. Ylempänä olisi ollut joku tunturihotelli, mutta me teimme reissumme köyhien tapaan.

Viimeisellä taukopaikalla katsottiin, että jäljellä on enää kolme kilometriä. Nyt mennään eikä pidetä enää taukoja! Matkaa oli kuitenkin huomattavasti enemmän, lähempänä 4-5 kilometriä. Vitutti jo todella paljon ja hiki valui noroina naamalla. Kun pikitie alkoi siintää näkyvissä, löin kaiken peliin ja kiristin tahtia. Antti jäi hieman jälkeen, mutta en enää jäänyt odottelemaan. Puhetta ei ollut tullut suusta pitkään aikaan. Ei ollut mitään sanottavaa, pelkkä halu päästä pois. Painoin apinan raivolla alas kovaa rinnettä. Jalkapohjaan tullut rakko muistutti jokaisella askeleella elämän kärsimyksestä.

Vihdoin viimein kello 18.04 rakkaan Kian viininpunainen hehku täytti näkökenttäni. Halusin vain paiskata kivisäkiltä tuntuvan rinkan selästäni ja avata A. Le Coqin, joita oli jäänyt takapenkille. Tietenkään sen juominen ulkona ei ollut mahdollista, sillä ensimmäistä kertaa tällä reissulla meitä odotti todella verenhimoinen sääskiparvi. Niitä oli joka puolella. Luonnollisesti juuri nyt, kun olimme fyysisesti täysin rikki. Noin 24 kilometrin vaellus kesti liki kahdeksan tuntia.

Tunturin pieksemä tunturisika.

Vaelluksen jälkeen oli voittajaolo ja lähdimme ajamaan Kautokeinoon päin. Coopista pikana mukaan ruokatäydennystä ja norjalaista kaljanlitkua. Sitten kohti kartasta katsottua tienvarsijokea, jossa toivon mukaan pitäisi olla tarjolla taimenenkalastusta. Lopputulos oli täysi katastrofi. Pääsimme perille paikkaan, josta löytyi kyllä hyvä parkkipaikka ja hieno leiripaikka. Jälleen meitä odotti tuolla pusikossa miljoonittain sääskiä. Nyt niitä oli oikeasti paljon. En ehkä ole nähnyt noin montaa sääskeä kerralla ikinä, ja minä olen nähnyt aika paljon sääskiä. Lisäksi jokivalintamme osoittautui fiaskoksi. Kyllähän siellä virtasi joki ja hieno joki olikin. Ainoa ongelma oli se, että jyrkän rantatörmän viidakkomaiset pusikot estivät kokonaan kalastamisen. Ei auttanut kuin painua telttaan syömään ja ryyppäämään. Täällä pystyi nippa nappa kusella käymään, kun oli niitä sääskiä...

 Päivä 6: Juhannustaimenia!

Aamulla teltta pikavauhtia autoon ja kohti seuraavaa paikkaa, joka yöllä kartasta katsottiin. Kautokeinon Statoililla paskat ja pullakahvit, sitten kohti jokea. Keli kuin morsian, kunnes päästiin pelipaikoille. Jo matkalla rankka sade pieksi Kian tuulilasia ja kauempana salamoi. Sade taukosi hetkeksi, kun parkkeerasimme joen lähelle. Lähdimme ilman kalakamppeita skouttaamaan, että taas ei olisi vastassa vain läpitunkematon pusikko. Onneksi laitoimme sentään takit päälle, sillä muutaman minuutin kävelyn aikana rankkasadekuuro hyökkäsi päälle. Ennen kuin ehdimme autolle tuli jo peukalonpään kokoisia rakeita, jotka sattuivat vaatteidenkin läpi ihoon. Vittu. Menisikö tässä nyt jo kolmas kalapäivä tämän kelin takia?

Istuimme Kiassa ja mietimme niitä näitä. Mieleen juolahti jo ajatus, että ajellaanko Muonioon saunomaan. Sen verran tunturi oli viimeisen vuorokauden aikana keholle ja mielelle antanut runtua. Päätimme kuitenkin odottaa sateen taukoamista, lyödä heti kun mahdollista kahluukamat päälle ja painua joelle, tulkoot vaikka puukkoja. "Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu," Antti ehtikin todeta.

Sade loppuikin ja aloimme toimiin. Keli muuttui itse asiassa melko makeaksi ja aurinkokin näyttäytyi. Jokivarresta paljastui upea, iso koskimaisema. Tässä olisi varmasti taimeniakin! Sidoin siiman päähän mustan itse kutomani Veturimiestä mukailevan striimerin, jossa oli oranssi kuula. Aloin heittää koskipätkän loppuliukua, jossa oli syvä monttu. Pum! Läheltä rantaa jysähti kala kiinni. Tiesin heti, että siiman päässä on taimen, eikä edes ihan pieni. Koska se oli itselleni reissun ensimmäinen, oli housuissa vetelät ja naama vakavana. Tätä ei saisi hukata.

Anttikin saapui paikalle ja huomasi varmaan naamasta, että nyt on tosi kyseessä. Taimen antoi upeat kyydit, mutta väsyttelin sen rauhallisesti. Kala haaviin ja juhannus oli pelastettu!

 

Tästä ei juhannusfiilis paljon parane.

Kalat eivät olleet isoja, mutta juuri sopivia halsteriin.

Suussa sulavaa.

Huippufiiliksillä lähdin kohti kosken niskaa, joka näytti herkulliselta. Pian sain huutaa Antillekin, että tule tänne, täällä on kalaa. Sateen jälkeinen aurinko laukaisi valtaisan vesiperhoshätsin ja taimenet ilakoivat pupilla hyppimällä! Niskalla näkyi vauraitakin kaloja, ainakin 50-senttisiä.

Kokeilimme pintureita, mutta laihoin tuloksin. Niskavirta oli nopea ja siksi vaikea kalastaa. Kannattaa myös muistaa, että vaikka taimenet hyppisivät, ne eivät välttämättä syö pinnasta aikuisia vesiperhosia, vaan kuoriutuvia pupia kovalla vauhdilla. Sidoinkin jälleen Herkkupupan siimaan. Eipä aikaakaan, kun tärppäsi. Yllätys oli mukava, kun siiman päässä polskikin siika. Se ei ollut kovin iso, joten päästin kalan. En ollut vielä koskaan saanut rannalta kalastaessa siikaa perholla, joten siksi kokemus oli mainio. Jatkoin pupan viskomista niskalle ja pian sitä taas vietiin. Tällä kertaa asialla oli taimen, joka päätyi hieman isomman kaverinsa viereen halsteriin. Myöhemmin tuli vielä kolmas mainitsemisen arvoinen tapahtuma. Olin nähnyt taimenen hyppäävän aivan lähellä kosken alkua niskan lopussa. Päätin yrittää heittää sitä ja onnistuin hyvin. Antti seisoi vieressä ja sanoin hänelle kun näin perhoni uivan täydellisesti, että kohta jytkähtää... Nyt... Ja pam! Niinhän siinä kävikin. Ikävä kyllä kala pysyi vain pari sekuntia, mutta tällaisten hetkien takia rakastan perhokalastusta.

Kalat paistettiin avotulella ja nautittiin pottujen ja sipulin kera. Nyt voi sanoa, että leirissämme oli todellinen juhannusjuhlatunnelma, kun vaikeudet oli voitettu. Illan mittaan meno yltyikin sen verran kovaksi, että meinasi joutua jopa puklua vääntämään jängänlaitaan. Onneksi paha olo kuitenkin talttui. Aiemmin haetut kaljat juotiin viimeiseen pisaraan ja naurettiin kesälle.

Päivä 7: Koskitaimenen krapularvastusta

Jo edellisenä iltana olin tehnyt seuraavalle päivälle suunnitelman. Sitoisin vapaan pitkän perukkeen, siihen tapsin ja perhoiksi vesiperhosen vihreän larvan alas ja ylätapsiin Herkkupupan. Aamu valkeni hikisen aurinkoisena melko hirveässä krapulassa. Tunturisian löyhkä haisi teltassa. Antti oli reippaana poikana hakenut jo puurovedet aamulla koskesta, joten ei muuta kuin murua rinnan alle ja takaisin koskelle. Taimenten hyppiminen jatkui eilisen kaltaisena. Aloitin kalastuksen niskalta ja jatkoin alas koskeen. Vähän väliä oli tapahtumia. Tekniikkani toimi täydellisesti. Ei aikaakaan, kun kaksi kalaa oli tullut ylös alaperholla eli larvalla. Kotvan kuluttua vielä Herkkupupaa purtiin, joten lounaan ruokakalat oli ongittu alle tunnissa.

Olin kuitenkin krapulassa, joten en kaikista huolellisimmalla päällä. Jossain vaiheessa olin sotkenut tapsisysteemini ja hukannut molemmat ottiperhoni puskaan ja jokeen. Vaihtelin perhoja ja raotin sääskihuppuni alla olevia aurinkolasejani, kun päässäni ollut hattu tippui koskeen. Kädet olivat täynnä tavaraa, enkä saanut kunnolla ongittua lakkia takaisin. Alaleuka väpättäen katsoin, kun rakas kalastuslakkini lähti kellumaan kohti Jäämerta. Hattu oli ostettu joskus vuosia, vuosia sitten jollain perhereissulla Haaparannasta. Olin glam rock -aikoinani ommelluttanut äidillä siihen KISS:in Rock And Roll Over -levyn hihamerkin. Nyt kalastusaikoinani lakki oli kovassa käytössä. Viimeiset neljä kesää lakki oli suojellut päätäni verenhimoisilta sääskiltä ja polttavalta auringolta. Olin pistänyt lakkiin lähes kaikki itse sitomani ottiperhot, joten lakin mukana meni valtavasti perhotietoutta. Äiti oli asentanut siihen nyörinkin, jotta se pysyi tuulellakin päässä. Nyt nyöri ei jostain syystä ollut kunnolla leuan alla ja sinne meni lakki koskeen.

RIP kalastuslakki.

Vesiperhosen toukka ja pupa...

Ja aikuinen vesiperhonen.

Vesiperhospersot taimenet.

Hyvästi lakkini ja mukanasi kantamasi perhot.

Iltapäivällä sää näytti tyyntyvän, joten lähdimme ajelemaan ylemmäs eräälle hyvälle järvelle, jota olin aiemmin katsellut. Pumppasimme kelluntarenkaan ja lähdin polskimaan tuikkien toiveessa. Tuuli ei kuitenkaan tyyntynyt vaan päinvastoin yltyi, joten kelluntarengassessio ei tarjonnut tapahtumia saati tuikkivia kaloja. Pääsipähän kuitenkin kokeilemaan. Vielä joskus ongin sillä sen ison tunturijärven raudun.... Tällä reissulla rautu jäi edelleen taruolennoksi minulle.

Kävimme vielä tsekkaamassa yhden tienvarsikosken, jonka antina oli neljä pientä taimenta, kaksi mieheen. Ison kalan näköisiä paikkoja oli, mutta piilossa ne pysyivät. On varmasti niin, että isoa kalaa tulee Finnmarkissakin paremmin jokiin loppukesästä, kun kutu lähenee. Mutta hauskahan noita pieniäkin on pyytää, ja kun alamittojakaan ei ole, niin ruokakalat voi hyvällä omallatunnolla ottaa.

Päivä 8: Siikahan se siellä!

Koitti viimeinen aurinkoinen aamu Norjan Finnmarkissa. Keräsimme leirin kasaan, pakkasimme haisevan tunturisikamobiilin ja läksimme viimeisen kerran mäkeä alas ihailemaan unelmien taimenniskaa. Muonion mökkiväki oli toivonut tuliaisiksi kalaa. Tuollaiset toiveet ovat aina pitkässä kuusessa, mutta onneksemme jälleen kala söi aiempien päivien tapaan. 

Herkkupupani alkoivat olla loppuun uitettuja ja osa oli mennyt lakin mukana, joten päätin kalastella larvalla. Sekin tuntui toimivan, sillä pitkään ei kulunut tärppiin. Hitaasta niskavirrasta tarttui kuitenkin tälläkin kertaa yllätyssiika. Sekin veti suun hymyyn, sillä kyseessä oli ennätyssiikani perholla. Kalaa putsatessani sähläsin sen vielä koskeen ja sinne meinasi mennä koko eväkäs. Onneksi Antilla oli kissan refleksit ja hän sukelsi siian perään kaivaen sen vielä ylös kivenkolosta. Mies kastui, mutta siika pelastui.

Jatkoin muutaman heiton ja uitin sitten samaan kohtaan, josta aiempi tärppäsi. Jälleen tuli tukistus ja tällä kertaa vauraampi. Myös nyt siiman päässä oli siika. Olin kalan väsytyksessä erittäin varovainen, etten murtaisi siian hauraita leukoja. Näin nimittäin, että nyt saattaa olla enkkakala taisteluparina. Siika löi pitkään hanttiin, mutta lopulta sain sen haavittua. Kalalle oli kertynyt mittaa 43 senttiä ja painoa 850 grammaa. Se ylitti edellisenä itsenäisyyspäivänä Kuusamosta saamani siian painon muutamalla kymmenellä grammalla. Sain siis viiden minuutin sisään kaksi ennätyssiikaa, nyt myös elämän ennätyksen!

Mutta tunturi antaa ja tunturi ottaa. Ei aikaakaan, kun tärpit jatkuivat. Sain uitettua perhon pitkällä heitolla kauas toiselle rannalle, ja nyt sitä vietiin lujaa. Kala otti kunnon syöksyn alas, eikä nyt ollut kyseessä siika. Ihmeen helpolla se alkoi kuitenkin sitten tulla minua kohti. Kala tuli noin kolmen metrin päähän, enkä koskaan päässyt sitä näkemään. Se lähti vauhdilla kohti samaa poteroa, josta oli tarttunut. Joen puolivälin jälkeen virrasta sinkoutui tyhjä siima ja tunturissa raikasi katkera EI! -huuto. Saatoin juuri menettää ennätyssiikojen jälkeen ennätystaimeneni, joka katkoi siimat terävään kiveen.

Viimeinen kalastuspäivä alkoi loistavasti, mutta vuoristoradan alamäki vei pian pohjalle. Jos suuren kalan karkuutuksessa jotain hyvää on, niin ainakin jäi kytö jälleen seuraavalle reissulle. Sellainen on varmasti luvassa, vaikka taas välillä tuntui, että tällaiseen rääkkiin en lähde enää ikinä.

Illalla reissun paskat pestiin Muonion mökkisaunalla ja illalliseksi syötiin herkullista savusiikaa. Kotiin tultiin taas aika monta kokemusta rikkaampana.

Taimen kiinni.

Tätä maisemaa on Finnmarkissa loputtomasti.

Flaming thumbs up!

Viimeisen aamun ennätyssiika.

Jängän keskellä virtaa joki.

Harripotut.

Ilta-auringon harjus.

Mitä siellä sateenkaaren päässä lieneekään? Ehkä se rautu.