Reissukertomus: Elämäsi on lyhyitä onnen hetkiä matalapaineen seassa – älä anna niiden uida ohi

Myyttinen tunturivesien asukas, rautu, Salvelinus alpinus.

Tämä on kertomus hetkistä. Ohikiitävistä onnen hetkistä, joihin joko tarttuu tai ne uivat matkoihinsa. Hyppää siihen koneeseen, soita se puhelu, pussaa sitä tyttöä, odota sitä tuikkia ja ole valmis... Seuraavaa tilaisuutta ei välttämättä tule. Niin se menee tunturissa, kuten usein elämässä muutenkin.

Vuoden odotus oli jälleen ohitse. Edessä oli kalareissu kauas kaikesta. Minulle reissu oli paljon enemmänkin. Halusin matkata omaan sisimpääni. Takana on rankkoja aikoja ja edessä suuri elämänmuutos. Äidin kuolema, ero, muutto kotikaupunkiin, uusi haastava työ... Viime aikoina elämässä on mennyt vähän liiankin lujaa ja kaipasin pysähtymistä, pääsyä pois sosiaalisen median ja uutisten kuraisista virroista puhtaiden vesien ääreen.

Aloitetaan alusta.

Päivä 1, maanantai, 10. heinäkuuta 2017

Aamu alkoi aikaisella herätyksellä Muoniossa tutulla Gangesjohkan mökillä, jonne minä ja neljä reissukaveria, viisi ehtaa tunturisikaa, olimme kokoontuneet sunnuntaina pitkien taipaleiden päätteeksi. Kutsuttakoon heitä nimillä Myllylä, Mehtälä, Niskala ja Huovinen. Ilta oli saunottu ja tutusteltu maltillisesti juopotellen, sillä osa porukkaa oli uusia tuttavuuksia minulle. Lastasimme valtaisan määrän romua Huovisen asuntoautoon, jonka suunnaksi otimme Kilpisjärven. Sieltä helikopteri kuljettaisi meidät Käsivarren erämaan äärimmäiseen laitaan tarunhohtoiselle Valtijoelle, johon osa porukasta oli hurmaantunut pari vuotta aiemmin. Pääsisin ensimmäistä kertaa yrittämään perholla rautua, joka oli minulle vielä seitsemäntenä harrastusvuonna myyttinen taruolento.

Hönninkäiset pyrkivät jopa asuntoautoon menomatkalla. Se oli hyvä merkki. Siitä sitomaan päikkäriä Lappiin.

Kaikki ei tietenkään mennyt heti alusta lähtien suunnitelman mukaan, sillä asuntoauton pakoputki oli porsinut lähellä Muoniota edellispäivänä. Käsivarren tie oli vieläpä pitkiltä pätkiltä remontissa ja pinnoite revitty auki, joten meno oli melkoista meteliä ja röykkyytystä. Varaosan osto vei sen verran aikaa, että ehtiminen lennolle meni minuuttipeliksi. Kuitenkin hieman ennen kello 14:ää karavaani kurvasi Kilpisjärven rantaan ja pian kopterin lapojen läpätys kuului jo korviin. Saana ja muut tunturit lepäsivät paksun pilviverhon alla, mutta maisemat olivat komeat. En ollut aiemmin käynyt näin pohjoisessa, vaikka Lapin kalareissu oli jo muistaakseni viides tai kuudes vähän laskutavasta riippuen.

Mahanpohjaa kutkutteli, kun kopteri viimein lähti nousuun ja lennätti meidät reilussa vartissa yli lumisten huippujen Valtijoen keskivaiheille.

Kilpisjärven mahtava Saana harmaana maanantaina.

Kyyti kohteessa puuttomalla tunturiylängöllä.

Kopterikyyti mahdollisti sen, että mukaan pystyi ottamaan muun muassa polttopuita ja keissit kaljaa mieheen. Ensimmäiset sihahtivat auki nopeasti, kun kolmen teltan leiri nousi pystyyn harjun alle suojaiseen painanteeseen. Minulla oli oma teltta ja muut nukkuivat pareittain. Omasta teltasta on tunturissa sekä iloa että harmia, minkä reissun myöhemmät vaiheet osoittivat.

Oli aika kasata vavat ja lähteä tutustumaan jokeen hieman ylemmäs yli harjun ja ohi suuren jängän. Perhokelalleni lennähti jostain pieni koskikorento, mikä siunasi ensimmäisen perhovalinnan: mustaa nymfiä kehiin. Sopivan näköinen peli oli vieläpä irronnut rasiassa paikaltaan, joten valinta tuli kuin itsestään. Sidoin tapsiin vielä toisen pienemmän perhon. Ensimmäisen illan valinta oli uusi nymfivapani, kymppijalkainen Visionin Onki nelosluokassa.

Perhovalinta oli tällä selvä.

Z-mutkan yläpuolella hajauduimme koskialueelle niin, että jokaiselle jäi tilaa kalastaa. Helppoa tästä ei tulisi, sen näki heti kättelyssä. Ilma oli viileä ja kovin paljon hyönteistä ei ollut liikkeellä, eikä mitään kaloja näkynyt aluksi. Myllylä tosin oli alempana nähnyt valtavan raudun uivan koskenalusmontussa, kuulin myöhemmin. Kaloja piti alkaa etsiä syvemmistä joen poteroista, joita toki sieltä täältä löysi. Vesi oli hämmentävän kirkasta ja aiemmat reissut ovat opettaneet, että tällaisissa vesissä kalat ovat arkoja ja ranttuja.

Aloin itse ruopata nymfeillä kohtuullisen kovasti virtaavaa nättiä poolia. Noin vartti kului, kunnes kosken toisesta reunasta tuli mukava tälli. Älä ole Myllylän perhossa, rukoilin, sillä tapsiperhona oli kaverin sitoma Killer Bug. Onneksi sentään elämäni ensimmäinen rautu oli ottanut omaan nymfiini. Kyllähän tunne oli jälleen aivan mielettömän hyvä. Toinen tärppi tuli samasta kohdasta keskempää jokea, mutta se jäikin vain tärpiksi eikä kala tarttunut. Oli aika mylviä tovereille tunturisian tuuletusta.

Siinä se lepäsi, elämäni ensimmäinen rautu.

Tunturisian tuuletus ottipaikalla.

Alempana kosken loppuosuus teki mutkan, jossa vesi syöksyi ison kiven vierestä syvänä ja vuolaana kuohuvaan könkääseen laajetakseen sitten kahteen hitaampaan virtaan. Tuossa on ison kalan paikka, näin kun katsoin ison kiven vierustaa. Ja oikeassa olin. Parin heiton jälkeen juttelin tovereille enkä seurannut perhon sukellusta monttuun, kun siimakädessä tuntui tukistus. Vastaiskua tehdessä näin kuinka iso rautu kääntyi takaisin poteroonsa, eikä siihen sen koommin saatu kontaktia. Perkeleen perkele. Näin siinä käy, kun nukkuu onnensa ohi.

Enempää tapahtumia ei ensimmäisestä kalastussessiosta tullut ja saamani kala jäi porukan ainoaksi. Hiljalleen palailimme leiriin nuotiopuuhiin. Paistettu rautu upposi jallun kera sekunneissa tunturisikojen suolistoihin.

Kyllä näissä maisemissa kehtaa pyytää, vaikkei saisikaan. Myllylä sai tästä oman ensimmäisen kalansa seuraavana päivänä.

Raskaat pilvet peittivät jokilaakson, mutta vielä oli iltasession aika. Suuntasimme alemmille koskille ja minä sain osakseni herkullisen leirikosken niskan heittämisen. Vain parilla heitolla parhaalta paikalta juuri vuolaamman osan alusta tärräsi taas vapa. Rautu pysyi kiinni vain muutaman sekunnin ja hyppi itsensä vapauteen. Ovat nämä piru vie viekkaita kaloja. Myllylä ja Niskalakin saivat alempaa pieniä taimenia.

Talsimme jokea alas Maailmanhuipun niskalle, jossa ilta jo hämärtyi ja alkoi tihuuttaa vettä. Koskien niskat ovat aina hyviä paikkoja ja jälleen tuli tälli nymfiin. Nyt taipui vapa sitten jo kunnolla. Tiesin samantien että nyt on iso. Kala sukelsi niskan monttuun ja alkoi väsytystaistelu. Muutamat selvät potkut tuntuivat käsissä asti ja päättelin kalan liikkeistä, että se on varmasti 60-70-senttinen useamman kilon jättiläinen. Koko seurakunta kerääntyi ympärille jännittyneinä katsomaan toimitusta. Niin siinä kävi, että kala väsytti minut. Nelosluokkaiseni osoittautui aivan liian kevyeksi kamppeeksi, eikä kala välittänyt vastuksesta juuri mitään. Se juroi montussa, kunnes parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo pakko antaa välillä hieman painetta. Osoittamatta suuriakaan väsymisen merkkejä tunsin kuinka kala kääntyi, painui alemmas koskeen ja samalla perho sinkoutui ilmaan. Äänekäs VITTU! raikui tunturissa.

Se iso pääsi taas karkuun.


Päivä 2, tiistai
  
Hyvin nukutun telttayön jälkeen aamuaurinko herätti lämmöllään kevyeen krapulaan. Niskala kurkisti tunturisian pesämontun reunalta leirisuvantoon ja ilmoitti seurueelle ihanan näyn: siellä tuikkii. Äkkiä puurot naamaan ja joelle. Edessä oli tilaisuus, jota ei saattaisi hukata. Kokosin pinturikeppini ja lähdin ennen suvantoa tarkastamaan, josko leirikosken niskalla vaikka tuikkisi se eilen minua jallittanut rautu. Ei näkynyt mitään, joten oli rynnittävä pusikkoon tavoittelemaan niitä suvannon tuikkeja. Hiki valui jo norona, kun pääsin pelipaikalle. Pusikossa majaa piteli vesipääsky, joka ei tykänny tunturisiasta ollenkaan. Se piipitti äkäisenä ja laskeutuipa se kerran noin viiden metrin päähän suoraan kalantuikkiin huutamaan minulle, että häivytkös siitä. Olisivatkohan nuo rautuja vai pieniä taimenia, pohdin kun yritin tuloksetta tarjota tuikkeihin pinturia. Heittopaikka oli äärivaikea ja perho tämän tästä selän takana pusikossa. Aina kun sain heitettyä, kalat uivat loitommalle. Kunnes lopulta perhonvaihto auttoi ja pieni musta klinkki kelpasi. Rautu!

Tämä kala pysyi kiinni pitkät tovit, mutta ei tarpeeksi. Pienetkin raudut ovat pirunmoisia tappelijoita ja jälleen korkea hyppy pelasti kalan pälkähästä. Enempää tärppejä en saanut ja tuikit siirtyivät suvannon toiseen reunaan. Luovutin ja lähdin ylemmäs. Hetki oli ja meni taas.

Tätä näkyä minä rakastan.

Muut olivat kaikonneet jonnekin ylös ja toivoin, että saisivatpa edes kaloja. Aurinko porotti lämpimästi ja päätin oikaista läpi jängästä, joka edelliskerralla ylitettiin. Kauempana näkyi potentiaalista suvantoa, joten päätin etsiä tuikkeja. Niin niitä löytyikin aivan mielettömän herkullisesta kahden suvannon välisestä, ehkä 40 metriä pitkästä nivasta. Ainakin kaksi rautua ruokaili aktiivisesti pinnasta. Helpolla ei niidenkään tavoittelu tulisi, sillä edessä oli jälleen miehenkorkuinen tunturipusikko. Kelvollinen heittopaikka nivan keskeltä löytyi kuitenkin ja hiippailin rantaan niin hiljaa kuin osasin. Suuri rautu ui ohitseni läheltä ja tuijotin sitä suu messingillä. Kala huomasi myös tunturisian ja ui etäämmälle jatkamaan pintasyöntiä.

Pohdiskelin tovin heittostrategiaa ja jouduin siirtymään ylemmäs. Ensimmäiset heitot eivät tuoneet tärppiä, vaan kalat siirtyivät takaisin alas säikähdettyään. Ähersin itseni edelliseen paikkaan ja boom, se iso nousi perhoon! Ja ohi. Uusi nousu seuraavalla heitolla! Ja ohi.

Mitä helvettiä nyt taas, istuin turhautuneena pusikkoon sääskien syötäväksi. Sattumalta vilkaisin perhoa, vaikka järkikin sanoo, että se pitäisi jokaisen tärpin jälkeen tarkistaa. Koukku oli saatana mennyt poikki sen aiemman kalan temppuillessa! Ei muuta kuin sitomaan uutta. Onneksi molemmat kalat olivat armollisia ja jatkoivat pintomisia. Seuraava perho kelpasi pienemmälle raudulle. Kala pysyi kiinni hyvin ja lähti sitten uimaan rantaa kohti. Edessä oli uhkaava tilanne, sillä rantapusikko ulottui pitkälle veden ylle. Älä päästä sitä sinne! Mutta sinne pusikon alle kala vain painoi ja oikein solmimalla solmi perukesiimani oksistoon kohtaan, jonka alla vettä oli varmaan kaksi metriä. Kala irrotti perhon suustaan, veti pari kertaa henkeä pinnassa ja vielä kuin vittuillakseen hyppäsi ilmaan ja hävisi syvyyksiin.

Jo nyt on saatana kaloja.

Maani myyneenä leikkasin kastuneen perhon irti ja tuijotin hetken tyhjyyteen. Mitä minä teen?

Päätin sitoa siiman päähän isomman Klinkhåmer Specialin, jonka olin varta vasten sitonut tätä reissua varten. Mielestäni siitä oli tullut niin kelvollinen yksilö, että olin jopa postannut kuvan siitä Instagramiin. Vähän pelotti, että onko perho kuitenkin liian iso näille aroille kaloille.

Klinkhåmer Special – klassikko, eikä syyttä.

Isompi kala jatkoi ihme kyllä kaiken sen tolskaamisen jälkeen pintomista, mutta oli hieman liian kaukana. Pian näin sen tuikkaavan juuri sopivassa kohdassa ja nyt piti heittää. Kala hyväksyi perhoni heti ja nyppäsi sen huuleen elegantilla pyörähdyksellä. Siellä oli.

Muutaman syöksyn otettuaan kala lähti nousemaan nivaa ylös minua kohti ja kun näin minkä kokoinen vastus oli, alkoi todellinen tutina. Tätä älä ryssi. Älä nyt tee sitä virhettä, että tämän ryssit.

Voin kertoa, että tuollainen kiloinenkin rautu antaa älyttömät kyydit. Rautu, toisin kuin vaikka harjus tai siika, on täyttä lihasta, oikea kalojen fitnessguru, ei mikään löllykkä. Siinä vaiheessa, kun kala lähti minusta ylöspäin, pelotti eniten. Kuitenkin se oli kiinni hyvin hieman isommassa koukussa. Väsyttelin kalan hyvin ja lopulta sain uitettua sen haaviini syvällä töyräällä istuen. Paiskasin kalan olan yli ja suurenmoinen tunne valtasi koko kehon. Onnesta ja adrenaliinista täristen verestin kalan ja sihautin Karhun auki.

Täydellinen ottipaikka vaikean pusikon takana.

Reissu oli jo nyt antanut sen, mitä tulin hakemaan. Kala oli 43 senttiä pitkä ja puntari oli jäänyt leiriin, mutta suolistuksen jälkeinen arvio painosta oli ehkä hieman vajaa kilo.

Hymy korvissa lähdin takaisin leiriin suolaamaan kalaa ja säilömään sitä savustuspönttöön. Siirryin vielä virpomaan leirikoskea, kunnes korvaani kantautui mylvintää harjun päältä. Tunturisian kutsuhuuto, josta ei voinut erehtyä. Jännitys tiivistyi. Olivatko muut saaneet kalaa?

Hymyt vain levisivät, kun Myllyläkin löi tiskiin noin 40-senttisen upean kalan. Tarkastimme puhelimien kuvista kalojen saantiajat. Oma kalani oli kuvattu 11.45 ja Myllylän 11.48. Autuaan tietämättöminä olimme siis väsytelleet kaloja samanaikaisesti aika tarkalleen varttia vaille kahdentoista syönnillä.

Jallu virtasi ja tunturisian nauru raikui auringon paahteessa.

Tyytyväinen tunturisika ja mallikappale.

Ilalla syötiin herroiksi savurautua, graavirautua ja rautukeittoa, jonka raati yksimielisesti nimesi parhaaksi kalakeitoksi, jota kukaan oli koskaan syönytkään.

Seuraavana päivänä oli edessä siirtymä, jota varten katsoimme valmiiksi ylityspaikan leirin läheltä. Sitten alkoi sataa... 

Päivä 3, keskiviikko

Tuhnussa kelissä löimme leirin läjään ja aamupalan jälkeen saimme tuskailla sitä, kenen rinkka on raskain. Itse olin lähtenyt reissuun mahdollisimman vähäisin varustein, mutta samaa ei voinut sanoa retkikumppaneista. Viinaakin minulla oli vain pari pulloa, kun taas muilla oli litratolkulla Jallua, minttuviinaa, salmiakkiviinaa, minttu-salmiakkiviinaa, rommia, Jekkua ja sitä rataa. Oli ylimääräistä vaatekertaa, savustuspönttöä ja kaikkea muuta mukavaa, mutta samalla helvetin painavaa.

Sateen nostama vesi yllätti meidät. Eilen katsottu helppo ylitys ei ollutkaan enää niin helppo. Huovinen sanoi että minua näytti vähän jännittävän, kun kosken puolivälissä yritin pysyä rinkka selässä tolpillani. Oikeasti olin kauhuissani. Pelkäsin ihan todella, että koski huuhtoo jonkun mukanaan. Mehtälän horjahtaessa pala nousi kurkkuun, mutta niin vain viimeisetkin pääsivät yli ja matka jatkui.

Mehtälän ja Niskalan lisäksi muutama muukin ystävä oli patikkamatkalla mukana.

Kevyine kantamuksineni painelin tuhnukelissä jänkäin poikki ja mäkiä ylös alas. Maisemat olivat kuin Frodo Reppulilla konsanaan. Reilun kuuden kilometrin patikka tuntui kevyeltä, mitä nyt valtavat hyttysparvet välillä vähän piinasivat ja tietenkin joka paikka oli hiestä märkänä. Kohtasimme pari muutakin porukkaa ja lopulta hyvä leiripaikka löytyi upeiden maisemien takaa. Pussiruuan jälkeen lähdin heti alavirran pusikoihin koluamaan hyviä kalapaikkoja leirikoskesta edempänä. Löysinkin aivan upean spotin, jossa tuikki kaloja. Harjuksia!

Harmikseni olin ottanut mukaan painoperukkeisen nymfivapani, joten pintaperhoilua varten piti alkaa perukkeen vaihtoon. Ennen kuin ehdin heittää, kalat olivat kaikonneet. Menetin jälleen hetkeni töhöilyyn. Tuuli oli rikkonut suvannon pinnan.

Ja sitä tuulta sitten riitti...

Maailmanhuippu on nimensä veroinen kokemus.

Upea spotti, jossa kadotin hetkeni.

Päivä 4, torstai

Keskiviikkoiltana alkanut tuuli yltyi torstaiyöksi vaihtuessa myrskylukemiin. Telttojen liepeet olivat kovilla, kun tunturi alkoi periä saataviaan. Viima tuli vieläpä pohjoisen suunnasta, eli oli pirun kylmä. Torstain aikana teltasta ei ollut mitään asiaa ulos muuta kuin nopealle trangiaruualle vierestä löytyneeseen monttuun.

Makuupussissa pyöriessä oli sitten aikaa miettiä elämää ja syntyjä syviä. Pohdin mikä olen, missä olen ja mitä ehkä haluan olla. Onko elämäni sitä, mitä toivoisin sen olevan? Miten pääsen tämän villin kesän jälkeen enää koskaan kiinni työelämään. Miten kestän ne paineet, jotka tuleva, vastuullinen, äärimmäisen julkinen työ tuo tullessaan? Tulin kai siihen lopputulokseen, että kyllä minä kestän. Kokemukseni, itsevarmuuteni ja taitojeni avulla. Yleensä mihin ryhdynkin, se menee hyvin. Ja ei kai tässä voi valittaa. Elämäni on parempaa, kuin suurimmalla osalla. Mutta onko se silti sitä, mitä haluaisin? Työni on sosiaalista ja julkista, mutta olen itse vetäytyvä, pohdiskeleva ja joskus hiljainenkin. Olen tottunut olemaan yksin. Viihdynkin yksin. Joskus sosiaaliset tilanteet johtavat suunnattomaan ahdistukseen, vaikka useimmiten selviän niistäkin, silloin tällöin jopa nautin. Olen paatunut romantikko, en oikeasti niin kova kuin työni vaatii.

Näitä minä mietin villasukissa hytistessäni.

Mara Ballsin kappale Tuulee soi päässä...

Mietin mennyttä elämää. Menneitä reissuja. Rock-keikkoja. Ulkomaanmatkoja. Ystäviä. Perhettä. Nikkeä tietysti. Muistelin äitiä.

Mietin elämäni naisia. Menetettyä rakkautta. Uutta onnea. Tuleeko mistään mitään? Mitä siitä pitäisi tulla? Onko minusta enää mihinkään pysyvään? Onko koskaan ollutkaan. Haluanko edes sitä. Haluanko siihen oravanpyörään. Olin matkalaisista ainoa poikamies. Muita kaipasivat kotona rakkaat naiset ja lapset. Kaipasiko minua kukaan? Helvetti, kaipasiko minua jopa useampi kuin yksi?

Mietin ensimmäisiä ihastuksia. Mietin niitä hetkiä, joihin en tarttunut. Tai niitä joihin yritin tarttua, mutta tein itsestäni täysin pellen. Villasukissani mietin yhtä villasukkaista tyttöä tuolla jossain kaukana. Mietin suudelmia. Sitä ensimmäistä, yllättävää ja poskettoman romanttista, sekä sitä viimeistä, liian kiireistä.

Lämpenivät siinä muutkin paikat kuin jalat...

Tuuli paiskoi teltan seinämiä pitkälle iltaan, kunnes se hieman helpotti ja toi mukanaan sateen. Oli aika ryömiä ulos mietteistä ja tarttua onkeen. Vielä oli sen verran tuulista, että kalastus oli todella vaikeaa. Mutta saamamies on saamamies. Ronkin sopivan näköistä monttua ja sanoin pojille, että tässä voisi olla. Ja siellä se on! Naarasin montun pohjalta taas mustalla nymfillä 38-harrin ja olihan se mahtavaa sen kymmenien tuntien teltassa rypemisen jälkeen.

Raskaan kelin harjus Valtijoen loppupäästä.

Päivä 5, perjantai

Torstain oli pitänyt olla totaalista kalastushupia, mutta se haave oli haihtunut tunturin tuuliin. Edessä oli jälleen siirtymä. Valtijoki jäisi taakse. Edessä siinsi Poroeno, tuo vauraista harjuksistaan ja pulleista siioistaan tunnettu suurjoki.

Ruokaa ja viinaa oli kulunut siinä määrin, että toinen siirtymä oli koko porukalle hieman kevyempi. Keli jatkui raskaana ja epävakaisena. Sadevesi, sulavat lumet ja pohjoisesta painanut puhuri nostivat jokien pintaa jatkuvasti silmissä. Tiesin, että kalastuksesta tulisi erittäin vaikeaa. Leiripaikka löytyi kivikkoisesta rinteestä nättien kalapaikkojen ääreltä ja ennen illan tuomaa sadetta teltat olivat pystyssä. Teimme torstai-illan harrista keiton jonka jälkeen lähdimme kalaan. Kukaan ei tainnut saada mitään.

Oma sinkkumiehen festaritelttani linttaan poljettuine keppeineen alkoi näyttää sateen ja tuulen pieksämänä väsymisen merkkejä. Yöstä tuli helvetin kylmä. Välillä kävimme myös heittämässä lisää tyhjää poutaisena hetkenä.

Kaikki kamppeet olivat märkiä ja kauhuskenaario toteutui, kun lässähtänyt teltan katto alkoi päästää vettä sisään. Hytisin makuupussissa ja heräilin tämän tästä, mutta selvisin hengissä.

Päivä 6, lauantai

Heräsin palellen ennen muita ja onnekseni huomasin, että keli oli asettunut. Lähdin leirikosken niskalle ja tunsin, että tänään saadaan kalaa. Naapurissamme majaili keskisuomalaisia tunturisikoja, jotka olivat ehtineet ennen minua pelipaikoille. Se tietysti harmitti hieman, mutta raatautin herrasmiehiä jokivarressa. Vaikeaa oli heilläkin ollut, vaikka miesten toiminnasta näki, että kokemusta oli huomattavasti meidän porukkaa enemmän. Kalastus oli aktiivista ja määrätietoista, eikä samanlaista velttoilua ja hosumista. Reissun kokenein konkari sanoi olevansa tunturissa 74:ttä kertaa. Hattu päästä -tason Lapin hulluutta.

Aamusessio ei tarjonnut tapahtumia, mutta lounaan jälkeen keli poutaantui. Luvassa saattoi olla jopa pintaperhokalastusta.

Lähdimme joelle ja naapuriporukka oli jälleen edellä. He olivat virpomassa hyvää spottia tosin ilman mainittavia tuloksia. Jatkoimme Myllylän kanssa hieman alemmas ja näimme auringon pilkahtaessa harjuksen pomppaavan vedessä. Hän yritti ensin, mutta ei saanut kalaa ottiin. Minä vedin happea penkalla ja istuimme siinä sitten miehissä kaunista maisemaa ihastellen.

Eipä aikaakaan, kun harri näyttäytyi uudestaan ja hetkeni oli tullut. Siiman päässä oli Griffith's Gnat -pintaperho, jota Lapinkävijät ovat kehuneet, mutta itse en ollut aiemmin mieltynyt kovin tuohon perhoon. Mieli muuttui, kun harjus imaisi sen kertaheitolla. Hyppiessään kala oli näyttänyt pienemmältä, joten ihmetys oli suuri, kun se rannalla venyttikin mitan pitkälle yli 40 senttiin. Verestyksen jälkeen harjus painoi 970 grammaa. Kilon pulikka pinturilla kaiken tämän vaikeuden jälkeen, ei huono ollenkaan! Nyt olin hetken koittaessa hereillä ja lopputulos oli grillattua harjusta päivälliseksi.

Myllylällä oli senssit kohdillaan: Ottihetki tallentui kuvaan!

Iloinen saamamies.

Mukana oli grillimaustetta, mikä passasi harjuksen kanssa oikein hyvin.

Ilta jatkui kauniina ja hyvä ilma näytti pelastavan reissun. Iltakalastus toi tapahtumia muillekin! Huovinen taisi ällyyttää parikin 40 sentin harrin roikaletta ja myös perhokalastuksessa melko kokematon Mehtälä sai pinturiharrin. Niskala kertoi katselleensa koko viikon minulta mallia ja olikin aivan mahtavaa todistaa, kun mies illan päälle selätti nätin +35-senttisen taimenen tuikista pintaperholla. Alamittainen jatkoi uintiaan, mutta fiilikseen hänkin pääsi.

Saimme päivän mittaan useaan otteeseen myös ihailla vaurasta siian köllykkää, joka uiskenteli erään nivan montun reunassa asentokalana. Hetki koitti myös siian kanssa. Minä en heittänyt, koska olin jo saanut harjukseni aiemmin. Ehkä noin parikiloinen siika kävi tasan kahdesti tuikilla, joihin Huovinen ja Myllylä tarjosivat pintureitaan. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet.

Reissun lopuksi lähtiessä neuvoimme hövelisti isomuksen paikan vielä kalastamaan jääneille Keski-Suomen miehille. Liekö siika jäänyt satimeen? Olisi mukava tietää, jos sattuvat tätä lukemaan.

Huovinen ja Poroenon pinturiharjus.

Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Päivä 7, sunnuntai

Mä tunturilta turpaan sain.

Sunnuntaina heräsin vasen silmä turvonneena puoliksi umpeen. Olisiko aiemman myrskyn heittämä hiekanjyvä jäänyt hiertämään, mutta tuntui siltä, kuin olisin saanut tunturilta turpaan.

Viimeisenä aamuna olikin sitten vaihteeksi aika nauttia tunturin tuulesta. Aivan torstaisiin lukemiin puhuri ei yltänyt, mutta kovaa silti puhkui. Viima teki viimeisen aamun kalastushaaveet tyhjiksi. Kopterin oli määrä noutaa meidät kello 14, mutta lentoaikataulu oli ilmeisesti viivästynyt. Kopterilla tunturiin menevien täytyykin pahimmillaan varautua jopa vuorokausien ylimääräiseen tunturisikailuun, koska kelistä ei voi koskaan mennä takuuseen. Onneksi meidän lentomme myöhästyi vain reilun tunnin, joten kotimatka saattoi alkaa.

Ihmeitä kuitenkin koettiin vielä viimeisinä hetkinä. Naapurin leiriläiset olivat raatailemassa kanssamme toiveissaan saada kuulla tuoreimmat uutiset ja sääennusteet ulkomaailmasta tulevalta kopterikuskilta, kun rantaan ajoi kumivene. Veneestä nousi kolme valtavan kokoista karpaasia, todellisia tunturisikoja. Ei hitto, voiko olla... Kyllä vain, kalastuslupien kyselijä! En ole vielä koskaan vuosien mittaan törmännyt jokivarsilla kyseiseen ihmeeseen, joten monttu levähti auki, kun yksi karpaaseista esitteli itsensä Metsähallituksen erätarkastajaksi. Oli mahtavaa päästä näyttämään luonnollisesti kunnossa olevat luvat ja saada tietous siitä, että näitäkin syrjäisiä vesiä valvotaan.

Kopterin läpättäessä ja tunturihuippujen loitotessa tunnelma oli mahtava. Viikon aikana maailmakin oli pysynyt radallaan. Kopterikuskin mukaan suurimmat uutiset olivat se, että Sebastian Vettel oli nähty Prismassa ja se, että Paavo Väyrynen oli asettunut presidenttiehdokkaaksi, joista varsinkaan jälkimmäinen ei ole kovin suuri uutinen ja täytyyhän formulakuskienkin syödä.

Vaikeuksista huolimatta reissun viimeisen lauantain onnistumiset jättivät kaikille suuhun hyvän maun.

Viimeisinä päivinä alkoi mielessä pyöriä jo suunnitelma ensi kesää varten. Ehkä sille eräälle turkoosille rautujoelle Ruotsin tunturiin....

Reissun isoimmat kalat saanut pääsi etupenkkiin.

Ps. Aiempia reissukertomuksiani voit lukea ainakin täältä, täältä ja täältä.

Pps. Muutan lauantaina Ouluun, joten tämä erittäin epäaktiivinen, löyhästi Koillismaa-aiheinen blogi jää erittäin epämääräisen mittaiselle tauolle.